16 Pekka (Pekko) ja Miina Javanaisen perheen tarinaa

Pekka syntyi 18.9.1893 ja puoliso Miina 19.12.1896 (os. Orpana). Miinan äiti Anni Orpana (os. Kovero) syntyi 1867 ja kuoli 1958. Avioliiton he solmivat 4.7.1926.

Lasten syntymäajat: Martta Annikki 27.12.1927, Arvo 10.9.1929, Eino 22.4.1932, Toini Kyllikki 17.7.1934 ja Taisto Pekka 21.12.1939.

Kahdeksan henkinen perhe muutti Vuohensalon kylästä vuonna 1937 talvella noin 10 km päähän Näpinlahden kylään aloittamaan pienviljelijän elämää ostamallaan viljelystilalla.

Marraskuun lopulla 1939 oli lähdettävä evakkotaipaleelle ensimmäisen kerran. Anni-mummo ja lapset Martta, Arvo, Eino ja Toini lähtivät ensin. Sitten Pekka ja Miina kotona syntyneen Taisto Pekan kanssa, lähtivät rauhan tultua 13.3.1940 ja tulivat Ylistaron Malkamäen kylään Matti Niemen taloon, jonne mummo lapsien kanssa oli majoitettu. Toukokuussa 1940 muutettiin Lapualle kirkonkylään Antilan perikunnan ison talon isoon tupaan. Lapualla perhe eleli aina tammikuuhun 1942 saakka.

Pekka lähti takaisin Näpinlahteen heti Käkisalmen vapauduttua venäläisistä elokuussa 1941 ja muu perhe tammikuussa 1942. Elämä oli alkanut sujua ja vilkastua useimpien kyläläisten palattua kotipaikoilleen.

Elettiin vuoden 1944 alkukesää. Oli ihanteellinen kevät, viljat kylvetty, peruna istutettu, kasvimaat laitettu, kun alkoi kuulumaan tykkien jyminää ja lukemattomien lentokoneiden ääntä taivaalta. Puna-armeija oli alkanut vyörynsä Kannaksella. Suomalaiset joutuivat perääntymään lähes kaaosmaisesti. Jo 20. kesäkuuta meni Viipuri ja Vuoksen Vuosalmen kohdalta puna-armeija pääsi ylitse.

Oli jaettu lähtökäsky: Lapset ja vanhukset junalla, karja ajaen pois sodan jaloista. Miina ja Eino lähtivät evakkotaipaleelle karjan kanssa. Mukana oli myös Maiju-hevonen pikku varsan kanssa, kuormassa evästä ja lehmien lypsyvälineitä. ”Matka eteni hitaasti lehmien kävelyvauhdin mukaan. Aikaa kului, koska lehmiäkin täytyi välillä syöttää ja juottaa sekä lepuuttaa. Evakkolaistenkin piti välillä levätä ja kerjätä ruokaa maantien varrella olevista maalaistaloista. Lehmiä syötettiin tien varsilla. Mukana oli paljon muitakin evakkoja. Mäkiset seudut olivat vaikeimmat. Kaikilla matkalaisilla oli sama suunta; länteen tai muualle Suomeen, tuntemattomaan, pois sodan alta. Lopulta tultiin rajan yli Suomeen puolelle; Rautjärvi ja Putikon asema, Laikko, Särkisalmi, Parikkala, ja Punkaharjua pitkin Savonlinnaan. Tämän jälkeen aloimme kysyä, koska päästään junaan. Väsyneitä olivat niin ihmiset kuin eläimetkin. Väsyneinä tuli eripuraa matkalaisten kesken. Pääsimme isoon maalaistaloon Pihlajaniemessä ja saimme jäädä odottamaan junaa. Odottavan aika oli pitkä. Minä ja äiti sekä toiset evakkolaiset jouduimme odottamaan toista viikkoa ennen kuin saimme karjankuljetusvaunun. Vaunu oli avovaunu. samassa vaunussa matkustivat niin ihmiset kuin eläimetkin. Päämäärä oli Nurmon pitäjä Etelä-Pohjanmaalla. Pönttövuoren tunnelissa tippui katosta vettä avovaunussa olijoiden päälle. Tunnelin pituus ihmetytti. Matkan aikana junaa ei pommitettu. Risteysasemilla oli pitkiäkin odotuksia, koska sotilaskuljetukset olivat etuoikeutettuja. Vihdoin saavuttiin Nurmon pitäjän Kouran asemalle, jossa alkoi vaunujen purkaus. Siellä saimme tietää mihin kylään kukin oli sijoitettu. Meidän perhe oli sijoitettu Knuutilan kylään, jossa olivat jo aikaisemmin tulleet mummo, Martta, Toini ja Taisto.” muistelee Eino. Kohta perään Näpinlahden pysäkiltä lähti juna, jossa mm. Anni-mummo, Martta, Toini ja Taisto, vieden toistamiseen evakkotielle. Määränpää oli Nurmon pitäjä Etelä-Pohjanmaalla. Pekka ja Arvo jäivät vielä kotiin. Kotiin jäi toinen hevosista kulkuneuvoksi, sika, lammas sekä muutama kana. Parin päivän päästä junavaunut olivat Nurmossa ja Knuutilan vanhan talon iso tyhjillään ollut tupa sai asukkaita. Martta järjesteli elämää alkuun. Noin kolmen viikon kuluttua tuli äiti ja Eino karjan ja hevosen kanssa sijoittuen talon tiloihin. Niin uusi elämä alkoi uusissa maisemissa.

Karjalassa rintamat olivat vakiintuneet paikoilleen eikä puna-armeija jaksanut enää rynnistää. Pekka ja Arvo olivat kotipaikalla korjaten heinät pelloilta armeijan sotapoikien avustamana. Ruokapuoli oli aika yksinkertaista; ei ollut tarpeita eikä taitoakaan häävistä. Kun olot olivat rauhoittuneet, heräsi evakkoon lähteneissä halu palata takaisin kotiseudulle. Niinpä Marttakin palasi kotiin ja toi tullessaan ruokatarpeita mm. voita. Ei hän kauan kotona ollut. Pikkukarja piti evakuoida myöskin; siispä siat, lampaat ja vasikat kuskattiin laatikoissa pysäkille ja lastattiin avovaunuihin. Sinne tehtiin tilat kahdelle – kolmelle hoitajalle ja taas Martta lähti kohti Nurmoa. Martta nukkui heinäpaalien päällä. Saatuaan eläimet Nurmon Knuuttilaan palasi Martta vielä kerran kotiin Näpinlahteen. Nyt alkoi viljojen korjuu. Sotilaita oli apuna ja ruokaakin oli; perunaa pellossa ja Vuoksi antoi kalaa. Viljoja puitiin sen kun kerittiin. Oli päästy syyskuuhun ja aselevosta neuvoteltiin.

Niin siinä sitten kävi. Karjala jouduttiin luovuttamaan ja lopullisesti lähtemään. Oli puitu iltapimeään asti. Kotiin tultuaan Martta ilmoitti lähdön olevan edessä aamulla. Hän oli sekoittanut leipätaikinan eväsleipien leipomista varten. Aamulla oli lähdettävä aikaisin. Koko kylän hevospelit yhtenä kolonnana lähtivät matkaan. Pekka lähti omalla hevosella, kärrissä evästä itselle ja hevoselle. Arvo ajoi naapurin hevosta. Martta paistoi leivät ja laittoi pussiin, otti polkupyörän ja lähti ajamaan Käkisalmeen. Sinne jäi koti, luuta oven eteen laitettuna. Martta polki ja itki, mutta pääsi Käkisalmen asemalle. Oli vaikeaa päästä eteenpäin armeijan ajoneuvojen ja rattaiden välistä. Martta laittoi pyörän aseman seinustalle ja pääsi junaan. Muutaman päivän päästä hän oli jälleen Nurmossa odottamassa viimeinen kuorman tuloa Nurmoon. ”Hevoskolonnat kulkivat Kaukolan, Hiitolan, Kirvun, Rautjärven, Sulkavan ja Joroisten kautta Pieksämäelle, jossa aikamme odotettuamme pääsimme lastaamaan hevoset ja kärryt junaan ja niin tulimme lokakuussa Nurmoon” muistele Arvo.

Lokakuussa 1944 koko 8 hengen perhekunta oli jälleen yhdessä Knuuttilan kylän Knuuttilan perikunnan vanhan talon isossa takkatuvassa. Elämä jatkui, tavarat soviteltiin talon tiloihin, lehmät navettaan, hevoset talliin ja sikakin sai oman karsinan. Iso takalla varustettu tupa ei ollut niitä lämpöisempiä talven pakkasilla, mutta peittoa lisäämällä pärjättiin. Nurmossa elämä jatkui koko vuoden 1945 aina vuoden 1946 kevääseen saakka. Uudeksi ja lopulliseksi sijoituspaikkakunnaksi tulisi Nastola Lahden kaupungin lähellä. Toukokuussa lastattiin tavarat junanvaunuun ja matka kohti Nastolaa alkoi. Matka kesti pari päivää. Vierumäen asemalta jatkettiin autolla ja hevosella Ruuhijärven kylän Sällälän taloon. Taas oli sovitettava eläminen talonväen joukkoon. Ahdasta oli, mutta onneksi sopu antoi tilaa. Oli totuttu sopeutumaan. Talonväkeä autettiin maataloustöissä ja karjanhoidossa. Martta kehräsi kyläläisille lankoja.

Jäätiin odottelemaan luvattua pika-asutustilaa. Syksyllä 1947 Pekka pääsi katsomaan Nastolan Koiskalan kartanosta lohkottua asutustilaa. Kartano oli Nastolan suurimpia ja sijaitsi Ahtialan kylässä 7 km Lahdesta itään. Talvella 1948 Pekka ja Eino kaatoivat rakennuspuita omalta metsäpalstalta. Tilamme pinta-ala oli 22 ha, josta peltoa noin 6 ha. Kevät työt tehtiin ja sitten alkoi talon rakentaminen. Ilmojen lämmettyä kesäkuussa muutettiin omalle tilalle. Nukuttiin heinäladossa ja ruokailtiin äkkiä kyhätyssä keittiökatoksessa. Kirvesmiehen opastuksella jokainen meistä ahersi kykyjensä mukaan talon teossa. Betonimyllyä pyöritettiin käsin ja kiviä laitettiin sokkeliin niin paljon kuin sopi. Rakennustarvikkeista oli huutava pula, mutta talo valmistui. Syksyllä päästiin oman katon alle, peräti kolmihuoneiseen. Vielä rakennettiin eläimille väliaikainen karjasuoja. Talvella 1949 koottiin saunarakennuksen tarvikkeita ja kesällä rakennettiin sauna-aittarakennus. Kesällä 1950 aloitettiin sementtitiilien takominen tulevaa navettarakennusta varten. Tiiliä tehtiin noin 15 000 ja keväällä 1951 alkoivat rakennustyöt. Syksyllä Miina sai lehmät uuteen navettaan, omiin parsiin, hevoset talliosaan ja siat omaan karsinaosastoon. Näin oli evakkoaika takana ja väliaikaiset rakenteetkin purettu. Alkoi tasainen elämä lähinnä karjanhoitoon keskittyen.

Lapset kasvoivat aikuisiksi: Eino muutti Helsinkiin työn perään kesällä 1951 ja avioitui siellä myöhemmin. Arvo oli ollut Tampereella töissä keväästä 1947 kevääseen 1948 ja uudelleen vuoden 1951 lopusta lähtien. Arvo avioitui myöhemmin Raumalla. Arvo jätti Tampereen keväällä 1952 ja ryhtyi merimieheksi, missä ammatissa viihtyi aina eläkeikäänsä saakka. Martta asui aluksi kotona ja kävi töissä Lahdessa, kunnes avioitui ja muutti Lahteen vuonna 1954. Toini muutti pois kotoa avioiduttuaan vuonna 1958. Sitä ennen hän kävi kotona asuen töissä muutaman vuoden ajan. Taisto avioitui Lahdessa. Vuonna 1966 Taistosta tuli tilan jatkaja.

Mummo Anni (äidin äiti) kuoli keväällä 1954. Hän oli kuollessaan 87 vuotias.

Miina sairastui maksasyöpään vuonna 1955 ja sairastettuaan parantumattomasti kuihtui ja kuoli kesäkuussa 1956. Hän oli kuollessaan 60 vuotias.

Pekka jäi kotitilalle nuorimman poikansa Taiston kanssa. Työteliäinä he elivät karjaa kasvattaen. Pekalla oli vaikea sairaus vuosina 1966 – 1967, mutta toivuttuaan siitä eleli useita vuosia autellen Taistoa kykynsä mukaan. Vuonna 1966 Pekka luovutti tilanpidon Taistolle jääden itse eläkepäiviä viettämään tilalle. Näin hän eleli monia vuosia, joskus sairastellen, mutta enimmäkseen kotona ollen. Iän myötä vointi heikkeni, niin että oli siirryttävä pysyvästi sairaalan vuodeosastolle vuonna 1982. Sitkeä mies eli vielä sairaalassakin useita vuosia, kunnes silmät sulkeutuivat lopullisesti keväällä 1985. Ikää oli kertynyt kunnioittavat 91,5 vuotta.

Pekan kuvaus elämästään: ”Mennään kuin torpparin hevonen. Iloa ei tuota, mutta hätäänkään ei jätä”.

 

Pekka ja Miina
Isä Pekka, Eino, Arvo, Anni-mummo, Taisto, Martta, äiti Miina ja Toini. Kuva otettu Nurmossa noin 1945
Pekan ja Miinan kotitalo Ahtialassa

 

 

161 Martta ja Vilho Kososen perheen tarinaa

Martta Annikki Javanainen syntyi 27.12.1927 Käkisalmen maalaiskunnan Vuohensalon kylässä. Aviomies Viljo Johannes Kosonen syntyi 15.2.1916. Heidät vihittiin 10.4.1954.

Lapset: Kaarina Hannele syntyi 18.3.1959, Matti Johannes 29.10.1963 ja Pekka Vilho 15.4.1965.

Martta sairasti lapsena vaikean taudin. Sairaudesta toivuttuaan hän auttoi äitiä sisartensa hoitamisessa. Erityisesti sotavuosina, evakkovuosien vaikeuksissa, Martta oli, lapsista vanhimpana, monesti asioiden järjestelijänä. Kansakoulun käynnin Martta aloitti Vuohensalossa ja jatkoi sitä sitten Näpinlahdessa perheen muutettua sinne.

Vuoden 1944 sotakesänä hän vei mummon, Toini-sisaren ja Taisto-veljen sijoituspaikkaan Nurmoon. Kun asunto oli järjestynyt ja olot rauhoittuneen, niin hän palasi kotiin Näpinlahteen hakemaan pienkarjan. Sen Nurmoon vietyään palasi jälleen Näpinlahteen. Martta oli viimeinen perheen kodista lähtijä. Hänen lähtönsä viivästyi, kun leivät olivat uunissa paistumassa. Saatuaan leivät kypsiksi, hän laittoi ne laukkuun ja lähti pyörällä ajamaan Käkisalmen rautatieasemalle poistuakseen lopullisesti kotiseudultaan.

Siirtolaisajan paikkakunnat olivat Ylistaro, Lapua, Nurmo ja Nastola. Niin oli nuoruusaika kulunut. Aikuisaikana piti löytää omaa elämää ja ammatti.

Martta kävi Hartolan talouskoulun 1951 – 1952. Sen jälkeen hän työskenteli vuoden Puhakan kutomossa Lahdessa, jonne palasi jälleen oltuaan välillä vuoden ”au pairina” Englannissa. Martta työskenteli Puhakan kutomossa vuoteen 1955 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi Lahden kaupungin Launeen kaupunginosan uuden lasten päiväkodin emännäksi. Tässä tehtävässä hän oli 30 vuotta ja hänelle myönnettiin kultainen ansiomerkki päiväkodin 30-vuotisjuhlassa 1985.

Muutama vuosi tämän jälkeen Martta jäi sairauseläkkeelle. Eläkepäiviään Martta viettää vaikeasti sairaana kotonaan ja sairaalan vuodeosastolla. Elinvoimat vähenivät ja Martta kuoli 10.9.2012.

Martan ja Vilhon hääkuva
Pekka, äiti Martta, Martan Pekka-isä, Matti ja Kaarina
Martta ja Vilho Martan 75-vuotis päivänä