Esi-isämme siirtyivät Yläpuustista Vuohensaloon vasta, kun Juho ja Anna olivat avioituneet 1880-luvun alussa. Annan syntymätietojen yhteyteen on merkitty asuinpaikaksi Wuohensalo 5. Juho on myöhemmin mainittu talon vävynä. Juhon ja Annan esikoispojan, Mikon, syntymäpaikaksi on kirkonkirjoihin merkitty Vuohensalo.

Juhon äiti Riitta ehti nähdä pojanlapsistaan vain kaksi vanhinta, vuonna 1881 syntyneen Mikon ja vuonna 1884 syntyneen Juhon. Näkemättä jäivät neljä nuorinta: Matti, vain runsaan vuoden elänyt Topias, Pekka ja Antti.

Vuosituhannen vaihteessa Vuohensaloon vuonna 1894 valmistuneessa talossa asui seitsemän Javanaisen perhe. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi heidän viisi poikaansa, joista nuorin oli 4-vuotias ja vanhin 19-vuotias.

Pian vanhimmat veljekset kasvoivat naimaikään. Sitä ennen oli kuitenkin käytävä kinkereillä ja päästävä ripiltä. Poikien piti oppia lukemaan sekä tuntea Katekismusta ja Raamattua. Kerran vuodessa joka kylässä pidettiin lukukinkerit eli kyläluvut, joissa papit kyselivät kristinopista omaksuttuja tietoja ja taitoja sekä tarkistivat lukutaidon. Taidot arvioitiin ja kirjattiin rippikirjaan. Rippikirjaan arvioitiin myös kirjoitustaito.

Vuosien varrella veljekset avioituivat yksi toisensa jälkeen ja toivat puolisonsa kotitilalleen. Vähitellen perheille alkoi siunaantua myös jälkipolvea. Perhe kasvoi.

Juhon kuollessa vuonna 1913 laajentuneeseen perheeseen kuului jo 12 henkilöä: Anna-lesken lisäksi viisi poikaa, kaksi miniää ja neljä lastenlasta. Juhon ja Annan pojat olivat tällöin 17–32-vuotiaita.

Esikoispoika Mikko oli avioitunut Evan (o.s. Komonen) kanssa vuonna 1902. Pariskunnalle syntyi kaikkiaan seitsemän lasta, joista neljä syntyi ennen Juhon kuolemaa: Johannes vuonna 1903, Anna 1908, Maria 1910 (kuoli 19.12.1911) ja Topias 1912.

Veljeskatraan toiseksi vanhin eli Juho oli avioitunut kaksi vuotta isoveljeään myöhemmin Annin (o.s. Vuohelainen) kanssa. Häitä juhlittiin 1904, ja vuotta myöhemmin syntyi esikoispoika Vilho. Heidän toinen poikansa Toivo syntyi selvästi myöhemmin eli 1920.

Vapaussotaan eli vuoteen 1918 mennessä lastenlasten lukumäärä kasvoi kahdella, kun Mikolle ja Evalle oli syntynyt Helvi 1914 ja Reino 1916. Tällöin Javanaisten talossa asui jo 14 ihmistä, ja perhettä voitiin kutsua suurperheeksi.

Suurperhe kasvoi vauhdilla. Mikolle ja Evalle syntyi vuonna 1919 vielä yksi poika, Aimo. Matti avioitui Idan (o.s. Inkinen) kanssa vuonna 1920 ja Pekka Miinan (o.s. Orpana) kanssa vuonna 1926. Matti ja Ida saivat kaksi lasta: Mairen vuonna 1924 ja Eeron 1927. Pekalle ja Miinalle syntyi Martta vuonna 1927 ja Arvo vuonna 1929.

Lisäksi Mikon pojista vanhin, Johannes, avioitui Varpun (o.s. Kaasalainen) kanssa vuonna 1925 ja toi vaimonsa kotitilalleen, jossa heille syntyi vuonna 1929 esikoispoika Jouko.

Annan kuoleman jälkeen veljekset päättivät purkaa suurperheen. Perinnönjako tehtiin vuonna 1933 ja jakautumiseen sovittiin kolmen vuoden siirtymäkausi.

Annan kuollessa vuonna 1930 suurperheeseen kuului jo 24 henkilöä: viisi veljestä, neljä vaimoa, 13 lasta, yksi miniä ja yksi lastenlapsi. Veljeksistä ainoastaan Antti oli tuolloin vielä naimaton.

Antti ja Martta (o.s. Huuhka) avioituivat vasta vuonna 1937.

Veljekset ja heidän työnjakonsa

Juho ja Anna Javanaisen pojat olivat luonteeltaan erilaisia.

”Juho ja Matti olivat hiljaisia. He vastasivat kalastuksesta. Sai melkein markan maksaa ennen kuin he suunsa avasivat. Pekka oli myös hiljainen, mutta Mikko ja Antti olivat puheliaita.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

”Mikko osasi lähestyä kaikkia. Hän huomasi lähimmäisensä hädän ja hänellä oli sydän paikallaan. Pula-aikana hän jakoi jauhoja ilmaiseksi tarvitseville.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Veljekset saivat elantonsa aluksi maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja kalastuksesta sekä myöhemmin sekatavarakaupan pitämisestä. Kauppa toimi myös postina. Lisäksi veljekset välittivät kalaa ja puutavaraa sekä ostivat ja myivät metsää.

Miehet kalastivat niin kauan kuin Laatokka oli sulana. Talvella ei kalastettu. Marjoja poimittiin kesäisin ja myytiin kaupungissa. Puolukoita kerättiin Konevitsasta. Maito vietiin meijeriin kaupunkiin kahdella hevosella, vuoropäivinä. Maidonviejä toimitti samalla kyläläisten asioita esimerkiksi apteekista.

Yhteisessä taloudessa asuneiden veljesten kesken vallitsi tarkka työnjako. Ennen kaupan hankkimista vuonna 1924 Mikko, Pekka ja Antti keskittyivät maanviljelykseen. Juho ja Matti kalastivat ja viljelivät maata. Kaupan ostamisen jälkeen Mikko ja Antti huolehtivat kaupanpidosta ja muustakin kaupankäynnistä. Juho, Pekka ja Matti vastasivat maanviljelyksestä, minkä lisäksi Juho ja Matti kalastivat nieriää, lohta ja muikkua.

”Tiettävästi suurin nuottasaalis oli yli kaksituhatta kiloa muikkua yhdestä vedosta. Kaupalle Antti hankki Vuohensalon ensimmäisen kuorma-auton.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

”Antti oli ainoastaan heinänteon aikana heinäpellolla. Myös Mikko oli mukana erittäin harvoin. Hän oli veljeksistä vanhimpana johtopuolella, ja hänen ansiostaan kalakauppa kehittyi. Veljekset veivät kalaa Käkisalmeen ja tsaarinvallan aikana Pietariin, josta tuotiin vastikkeeksi elintarvikkeita. Mikko ulotti kalakaupan itsenäisyyden aikana aina Tukholmaan asti.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Muistan, kun kerran mentiin heinähommiin Korpeen noin kolmen kilometrin päähän. Se oli ennen vuotta 1933. Kärryille pakattiin viikatteet, haravat ja muut tarvittavat välineet. Osa joutui kulkemaan jalkaisin. Äiti Eva jäi kotiin.

Sapuska oli matkassa. Taaria [itse tehtyä kotikaljaa], kirnupiimää ja auringossa itse kuivatettua lahnaa. Lahnaa pidettiin ensin hieman soodavedessä ja keväällä ne nostettiin auringon puolelle seinälle kuivumaan tai jonnekin riippumaan. Isot lahnat säilyivät hyvin. Ruodot ja ranka olivat maukasta imeskeltävää, mutta lihaa ei ollut paljon. Ne olivat vähän niin kuin kapakalaa. Särkiä ei meillä kuivattu.

Korvessa oli pieni vanha talo, jossa oli hella. Siellä paistettiin lihaa ja tehtiin kastike. Kaupoissa oli niihin aikoihin Kanadasta ja Amerikasta tuotua sianlihaa. Se oli rasvaista ja suolaista.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

 

Mummo ja miniät

Navettatyöt tehtiin viikon vuoroissa, jotka oli jaettu veljesten naisväelle. Vuoro kiersi veljesten ikäjärjestyksessä. Koska nuorin veljeksistä oli pitkään poikamies, vanhimman veljen eli Mikon naisväki hoiti kaksi peräkkäistä viikkovuoroa.

Lypsämässä naiset kävivät kuitenkin yhdessä. Lehmiä oli parikymmentä, minkä lisäksi kasvatettiin myyntiin pikkupossuja. Emakkoja oli kaksi, ja ne olivat omassa karsinassa. Lampaita oli monta kymmentä.

Maito vietiin Käkisalmeen meijeriin, ja osa siitä separoitiin kotona voiksi.

”Naiset pesivät vuoroviikoin myös tuvan lattian aina lauantaisin. Lauantaisin myös yhdessä paistettiin piirakat ja tehtiin karjalanpaistit. Aputyövoimaa, renkejä ja piikoja, palkattiin tarpeen mukaan.

Vanhimman pojan Mikon vaimo Eva piti huolen ruoanlaitosta. Hän ei käynyt muissa töissä eikä tiskannut. Muut miniät tekivät sellaiset työt sekä kantoivat vedet.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

”Javanaisen mummo, Anna, oli hiljainen ja hyväluontoinen. Jollei jokin mennyt mieliksi, niin hän sanoi aina kyseisestä henkilöstä se, eikä hän.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

”Eva oli sopeutuva ja pidättyväinen. Anni oli myös pidättyväinen ja harkitsevainen. Ida oli puolestaan erittäin puhelias. Miina oli voimakas ja pidättyväinen. Hän ei puhunut paljoa, mutta oli toimelias. Miina asui kauppatalon puolella, joten havaintoni hänestä ovat pintapuolisemmat. Martta oli puolestaan päättäväinen, omatahtoinen ja komenteleva.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Naiset tekivät paljon käsitöitä. Anna ja Helvi virkkasivat ja kirjailivat kauniita pöytäliinoja. Mikon vaimo Eva teki neulakintaita, joita miehet pitivät rukkasten sisällä.

Talvella oli hiljaista, joten naiset hoitivat karjaa, kehräsivät pellavia ja villoja sekä kutoivat kangasta. Pellava piti kutoa maaliskuuhun mennessä, jotta kankaat saatiin valkaistua keväthangilla.

Ohuemmista langoista tehtiin miesten alusvaatteita. Naiset tekivät omat alusvaatteensa ostokankaasta. Valmiita naisten pukuja ei ollut missään, vaan leningit ommeltiin itse tai kylässä. Myös vuodevaatteet kudottiin kotona.

”Vapaa-aikana me naiset hoidimme kasvimaata ja kasvatimme juurikkaita ja pellavaa. Kesäisin paimennettiin lampaita ja lehmiä.” (Pekan tytär Martta Kosonen)

Piirakat ja muu ruoka

Ruoat olivat monipuolisia, vaikka suurperhe eli lähes kokonaan omavaraistaloudessa. Talvisin leivinuuni lämpeni joka päivä, vaikka ei leivottukaan. Ruoka tehtiin yleensä saviruukkuihin, joissa se hautui uunin lämmössä kypsäksi. Pääruokana oli usein lihasta ja perunasta tehty pottilohko, joka maustettiin sipulilla ja pippurilla. Suolaa ei tarvittu, koska liha oli valmiiksi suolattua.

Myös herne- ja lihakeitto olivat perusruokia, joita syötiin usein. Omista kaaleista tehtiin makeaa kaalikeittoa, hapankaalikeittoa tai kaalilaatikkoa.

Laatikkoruokia tehtiin myös kalasta ja perunasta. Lohesta ja nieriästä tehtiin yleensä keittoa. Muikkuja paistettiin pannulla, samoin ahvenia.

Myös puuroa syötiin usein. Ryynipuuroja tehtiin uunissa. Ohrasta, tattarista ja hirssistä (hersryyni) tehtiin puuroa saviruukussa. Ne olivat yleensä arkiruokaa, pyhänä nautiskeltiin puolestaan riisipuurolla.

Uunissa tehtiin usein myös marjamämmiä ja talvisin patakaassaa, jossa oli rikottuja ohraryynejä ja sianlihaa. Kalasta tehtiin kukkoa, kun oli hapanleivän leipomispäivä. Kalakukon kuorena oli leipätaikinaa, ja sisälle laitettiin muikkuja ja joskus kuoretta.

Salaattia ei Javanaisilla syöty. Omassa kasvimaassa viljeltiin porkkanaa, kurkkua, punajuurta ja lanttua.

”Kalastajille tehtiin lanttukukkoa, koska säilyi mukavasti ja oli kostea. Sitä oli pehmeämpi syödä kuin paljasta leipä. Teetä juotiin iltaisin ja syötiin ohrakölliköitä, joissa oli ohraa ja vettä sekoitettu ja paistettu. Ohrajauhosta tehtiin myös leipää. Pullaa syötiin harvemmin, vain juhannuksena ja jouluna. Yleensä viljanleikkuutalkoiden päätyttyä isä-Mikko toi kaupasta rinkeleitä: kokonaisen tai puolikkaan. Hiiriä ja rottia oli aina runsaasti nurkissa, maan vaivaksi saakka.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Arkisin tehtiin tavallisesti ruiskuorisia piirakoita, jotka täytettiin haudutetulla ohrapuurolla tai perunasoseella. Piirakat olivat puolikuun muotoisia. Riisi oli tuohon aikaan tuontitavaraa, ja siksi sitä oli täytteenä vain harvoin. Pyhäpäiviksi tehtiin myös riisi- tai mannaryynitäytteisiä vehnäkuorisia pyöreitä piirakoita. Juhlapyhien herkku oli vehnäkuoreen leivottu lohipiirakka, jossa oli kalan lisäksi riisiä ja munaa.

Sunnuntaisin syötiin aina erilaisia piirakoita. Ne leivottiin jo lauantaina. Piiraita tehtiin aina niin paljon, että viimeiset syötiin maanantaiaamuna.

”Pöytä ei ollut koskaan tyhjä, vaan siinä oli aina jotakin. Kahvi oli pääjuoma ja teetä juotiin harvemmin. Ruoan kanssa juotiin kurria ja kirnupiimää. Kaikki eivät mahtuneet yhtä aikaa pöydän äärelle, vaikka paikkoja oli toistakymmentä.

Teurastusaikana valmistettiin myös sylttyä (aladoopia). Tarpeiden puhdistus oli tarkkaa puuhaa ja suuritöistä. Mutta tulos oli hyvä. Kyllä syltty maistui perunapiirakan kyytipoikana. Teurasaikaan piirakan täytteeksi käytettyyn ohrapuuroon sekoitettiin jauhettua maksaa ja valmistettiin maksalaatikkoa.

Jälkiruuaksi syötiin marjasoppaa tai kiisseliä. Kaurakiisseliä tehtiin joskus, mutta se ei kaikille maistunut.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Elämä kulki talon töiden mukaan. Aamukahvi juotiin tavallisesti aamuseitsemältä, mutta navettavuorossa olevat naiset nauttivat sen jo viideltä ennen navettaan lähtemistä. Hellan reunalla oli koko ajan kymmenen litran kahvipannu, josta jokainen otti kahvia sen mukaan, miten maistui. Kahvin kanssa oli tarjolla leipää ja viikonloppuisin piirakoita.

Aamiainen oli yhdeksältä. Silloin oli usein tarjolla alkupalana kiisseliä. Kiisseli tarjoiltiin aina voisilmän kanssa. Lisäksi aamupalalla syötiin perunaa, lihaa, kalaa ja mitä kulloinkin oli saatavilla. Aamupalan jälkeen talon väki lähti töihin.

Päivällinen syötiin kahdelta. Silloin oli tarjolla päivän tukevin ateria: liha- tai kalakeittoa, paistettua kalaa tai ohraryynipuuroa. Iltapalaksi oli usein velliä.

”Lauantaisin oli karjalanpaistia piirakoiden kanssa. Lihaköntät otettiin pois potista ja piirakkaa kastettiin liemeen. Haarukalla otettiin paloja lihasta.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Ostetut herkut olivat harvinaisia. Serkukset Maire ja Arvo muistavat hyvin ensimmäiset jäätelönsä.

”Kerran Vilho ja Antti hakivat Rantakylästä päin halkokuorman ja pysäyttivät auton minun kohdalleni. Nousin koppiin miesten väliin. Kun kuorma oli, he kysyivät, haluanko minä jäätelön. Kyllähän se kelpasi. Jäätelö oli ensimmäiseni, ja se oli vohvelissa. Kun olin syönyt jäätelön, heitin vohvelin pois, kun en tiennyt, että sekin oli tarkoitettu syötäväksi. Mairelle kävi samalla tavalla, hän arveli tötterön olleen pahvista.” (Pekan poika Arvo Javanainen)

Rakennukset ja maat

Javanaisten talon sijaintipaikkaa kutsuttiin Vanhamäeksi ja Javanaisten kauppatalon paikkaa Kirkonmäeksi. Vanhamäen tila sijaitsi noin 14 kilometrin päässä Käkisalmesta, ja se oli aikoinaan muodostettu yli kymmenestä pikkutilasta.

Tilan omistajaksi oli merkitty Anna Javanaisen kuoleman jälkeen Javanaisten veljekset, joiden suvulla tila oli ollut toistasataa vuotta. Tilan pinta-ala oli 352,05 hehtaaria, minkä lisäksi veljekset omistivat 100–150 hehtaarin kokoisen Jaakkiman metsän. Tilasta 0,05 hehtaaria oli puutarhaa, 47 hehtaaria peltoa, 15 hehtaaria laidunta ja 290 hehtaaria metsämaata. Pellot olivat osaksi itään viettäviä hiekka- ja suomultamaita.

Javanaisten tila kuului Suomen kolmensadan suurimman maatilan joukkoon. Viljelysjärjestyksenä oli kesanto, ruis, neljä heinää ja lopuksi kevätvilja. Vuonna 1930 tilalla viljeltiin 5 hehtaarilla ruista, 0,42 hehtaarilla vehnää, 10 hehtaarilla kauraa, 0,25 hehtaarilla ohraa, 0,55 hehtaarilla perunaa, 0,1 hehtaarilla pellavaa, 0,3 hehtaarilla juurikasveja ja 27,08 hehtaarilla heinää. Lisäksi pelloista 3,3 hehtaaria oli kesannolla. Talouskeskus sijaitsi viljelysten keskellä, maantien varrella.

Karjasuoja oli rakennettu puusta vuonna 1926. Siinä oli 25 lehmän navetta, neljän hevosen talli ja neljän karsinan sikala. Kotieläiminä tilalla oli viisi hevosta, 17 lehmää, sonni, kolme sikaa, 28 lammasta ja 20 kanaa. Tilalta myytiin viljaa, maitoa, lihaa ja rehuja Käkisalmeen ja maitoa maidonmyyntiosuuskunnalle. Mäntymetsästä myytiin saha- ja paperipuita. (Suomen Maatilat IV 1932.)

Javanaisten tilan päärakennus valmistui vuonna 1894. Se oli yksikerroksinen hirsirunkoinen rakennus, joka oli ulkopuolelta laudoitettu. Yläkerrassa oli vintti.

Talossa oli kaksi eteisellä varustettua sisäänkäyntiä. Tupaan johtavan sisäänkäynnin yhteydessä oli ruokasuoja, jossa säilytettiin juureksia ja muita ruokia. Maakellari valmistui vasta 1925. Taloa lämmitettiin kahdella kaakeliuunilla ja kolmella pönttöuunilla. Hella ja leivinuuni toivat lisälämpöä keittiöön.

Rakennuksessa oli kuusi huonetta: tupa, suurkammari ja neljä makuuhuonetta. Tuvassa nukkui isoäiti Anna. Toinen sisäänkäynti johti suurkammariin, jonka takaosassa oli kaksi makuuhuonetta. Niistä päädynpuoleisessa asuivat Johannes ja Varpu, toisessa Mikko ja Eva. Tuvan viereisistä makuuhuoneista toinen oli Juhon ja Annin huone ja toinen Matin ja Idan. Kahdesta makuuhuoneesta pääsi kulkemaan läpi.

”Tuvassa oli akulla toimivat sähkövalot, joista merkkinä olivat vanhat kaksinapaiset porsliinisulakkeilla varustetut sähköjohdot. En muista, koska tupaan tehtiin akkuvalot. Myöhemmin tulivat petromaksit [valopetrolia käyttävät] ja nekin vain tupaan. Viimeksi taloon saatiin öljylamput.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Päärakennuksen ohella suurperheen käytössä oli kauppatalo. Siinä oli eteisen lisäksi myös kuusi huonetta: kauppa, konttori, pieni kammari, tupa ja pihan puolella tampuuri ja makuuhuone. Rakennukseen oli kaksi sisäänkäyntiä pihan puolelta ja yksi tien puolelta. Kaupasta pääsi konttorin ja pienen kammarin kautta tupaan.

Pieni kammari oli Antin käytössä. Pekka ja Miina asuivat pihan puolella olevassa makuuhuoneessa, jonne kuljettiin tampuurin kautta. Konttorissa ja Pekan ja Miinan makuuhuoneessa oli pönttöuuni ja kaupassa kamiina. Tupa ja Antin pieni kammari saivat lämpönsä tuvan uunista.

”Minä, Arvo, Eino ja Toini, äiti ja isä sekä mummo asuttiin Javanaisten kauppatalossa. Talossa oli iso kyökki [tupa] sekä vanhempien makuusoppi. Minä nukuin mummon vieressä tuvassa ja muut lapset vanhempien kanssa sopessa.

Kauppatalon ulkoseinustalla sijaitsi iso paloöljysäiliö, joka vuoti kerran ja valutti öljyä seinäpintaan. Yhtenä päivänä seinä oli syttyä tuleen. Savu oli jo sakeaa, kun huomasimme sen.

Lasten sänky oli syttyneellä seinällä. Täkki kyti ja savusi jo kovasti. Saimme kuitenkin palon sammumaan melkein heti.” (Pekan tytär Martta Kosonen)

Kauppatalon uhkaava tulipalo ajoittui vuosille 1934–1937. Pekan ja Miinan nuorin Vuohensalossa syntynyt lapsi Toini syntyi vuonna 1934, ja perhe muutti Näpinlahteen helmikuussa 1937.

Javanaisten kauppa

Javanaiset ostivat kaupan vuonna 1924 Heikki Vuohelaiselta, joka oli puolestaan ostanut sen Käkisalmessa asuvalta Levoselta. Kauppa oli muutaman kymmenen metrin päässä tilan päärakennuksesta. Kaupan takana oli varastorakennus, jossa oli ulkohuone, makasiinit ja autotalli.

Asiakkaat tulivat kauppaan maantien puolelta. Ovesta tultaessa vasemmalla puolella oli penkki asiakkaita varten. Tiskin takana oli hyllyjä myytäviä tavaroita ja tarvikkeita varten. Pihan puolelta tultaessa ovensuun oikealla puolella oli sillitynnyri, jonka takana olivat jauho- ja ryynilaarit.

Pihanpuoleisen oven vasemmalla puolella oli paloöljysäiliö (kirassisäiliö). Arviolta 50-litraisesta säiliöstä laskettiin öljyä ensin mitta-astiaan ja siitä edelleen asiakkaan astiaan. Vintille vievät portaat olivat öljysäiliön takana.

Kaupan pihalla punnittiin usein kalaa, joka pantiin sitten jäihin kuljetettavaksi Helsinkiin tai muille markkinoille. Iltaisin kaupassa juteltiin kalasaaliista ja tupruteltiin Mikon tarjoamia savukkeita. (Laatokan lapset 2003.)

Vuonna 1928 Käkisalmen Osuuskauppa avasi sivumyymälän Vuohensaloon, ja kilpailu asiakkaista koveni.

Javanaisten kauppa oli yksi kylän kokoontumispaikoista. Ennen sotia kyläläisten posti tuotiin kauppaan, ja se haettiin kaupan eteisestä. Kyläläiset tulivat kaupalle etenkin tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin, kun oli postipäivä. Ostosten lisäksi kyläläiset vaihtoivat kuulumisia ja setvittivät kylän asioita.

”Kylällä asuva Anni [ei Javanaisia] oli kylän aamulehti, joka tiesi aina kaikkien asiat. Keväällä, lumien sulaessa, miehet kokoontuivat lyömään korttia Kirkonmäelle. Kauppatalolla miehet kuulemma myös hiukan nappailivat väkeviä. Itse en nähnyt veljeksiä koskaan juovuksissa, olinhan vielä lapsi.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

”Antin vaimo Martta ei pitänyt eteisen likaantumisesta, eikä antanut pitää ulko-ovea auki. Lopputulos oli se, että tuuli lennätteli ihmisten kirjeitä ympäriinsä pitkin pihaa. Se ei ollut ihmisten mieleen. ja siksi postin jakelu siirtyi myöhemmin osuuskauppaan.” (Matin poika Eero Javanainen)

Suomen Yleisradio aloitti lähetykset vuonna 1926. Kylän ensimmäinen radio oli Javanaisten kaupassa. Telat olivat radion ulkopuolella ja kovaäänisenä taivutettu torvi. Radio sai virtansa akusta, jonka lataus ei kestänyt pitkään. Tyhjä akku täytyi käydä lataamassa Tenkalahdella.

Radiota kuunneltiin siksi vain vähän. Radiosta kuunneltiin vain tärkeimmät asiat, kuten uutiset ja joskus jumalanpalvelus.

”Sunnuntaisin kyläläiset kokoontuivat kauppatalon konttoriin kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Konttoriin kannettiin pitkiä lautoja, joista tehtiin istuinpenkkejä. Jumalanpalvelusten kuuntelemisen seurauksena kyläläiset ryhtyivät nimittämään kauppatalon paikkaa kirkonmäeksi.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Käkisalmessa toimi 1900-luvun alussa limonaditehdas, jonka toimintaan tuli katkos 1930-luvulla. Javanaiset huomasivat tilaisuutensa tulleen ja ryhtyivät valmistamaan, pullottamaan ja myymään limonadia.

Limonadiuutetta tilattiin tukusta ja lisäksi hankittiin hiilihappopullo. Värillisissä lasipulloissa oli kumitiivisteellä varustetut porsliiniset patenttikorkit. Limonadin valmistaminen oli yksinkertaista: pullot täytettiin limonadiuutteella maustetulla vedellä ja joukkoon suhautettiin hiilihappoa.

Palautuspullojen peseminen ja etikettien irrottaminen oli lasten työtä.

”Pullojen puhdistaminen oli yksinkertaista. Pullot vietiin Laatokan rantaan, jossa ne huuhdeltiin. Pulloissa oli omat etiketit. Valikoimassa oli Sitruuna-, Mesimarjakuohu- ja Vadelma-Veni-limonadit.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

”Limonadikoneen tultua saimme runsaasti maistiaisia. Kaupasta saimme syödäksemme myös rinkeli- ja keksilaatikoihin jääneet murut.” (Pekan tytär Martta Kosonen)

Limonadipullon etiketit olivat arvostettua tavaraa. Niihin liittyy myös tarinoita. Yhden tarinan mukaan nuoret miehet olivat lähteneet naisiin naapurikylään. Reissun jälkeen yksi kehui saaneensa naisseuraa. Toinen kysyi, mitä seura oli maksanut. No, 20 Saksan markkaa. Toinen kehui selvinneensä edullisemmin – Javanaisten kaupan limonadipullon etiketillä.

Kalastus ja kalakauppa

Vuosisadan alussa kalastusmahdollisuudet Vuoksen virrassa olivat huonontuneet niin, että kalastus Laatoka ei ollut enää rannikolla tuottoisaa. Uutterimmat kalastajat kävivät syksyisin Heinsimän ja Vossinoin saarten riutoilla ja kaukana Konevitsan luostarisaaren takana. Siellä oli matalikkoja ja harjanteita, joissa lohi ja siika viihtyivät. Kalastusmatkat olivat vaikeita ja vaarallisia. Kalastajien ei aina annettu yöpyä Konevitsassa ja heidän täytyi maksaa kallista vuokraa Heinsimän ja Vossinoin saarilla.

”Siikaverkoilla Vossinoissa jouduimme kovan pohjoistuulen takia hakeutumaan suojaan Konevitsan luostarin alueelle. Kun Laatokalla ryhtyi tuulemaan, se kesti varmasti kolme vuorokautta. Kotti-niminen venekunta toisesta kylästä oli mukana. Luostarissa oli pieni huone, jossa oli penkit. Porukassa olivat Johannes-veli, Vuohelaisen mökin Tommi ja minä pienenä pojannaskalina.

Jouduttiin olemaan yli kolme vuorokautta ja ruoka loppui. Kun ruoka loppui, me menimme munkkien tiloihin odottamaan ja he ruokkivat meitä. Luostarissa oli kansakoulun opettaja, joka antoi meille puoli kiloa voita. Huoneessa oli venäläinen savuttava uuni, jolla me teimme voimurua [voissa pyöritettyjä leipälohkoja].

Tsaarin aikana jouduimme maksamaan kymmenykset kalastusoikeudesta ja majoituksesta Valamon luostarille. Maksu tapahtui kaloilla. Myös Vossinoissa maksettiin kalalla. Siellä oli kalastajille pyöreistä hirsistä tehtyjä majoituspaikkoja. Sedät kävivät kalassa purjeveneillä. Mikko-isä sekä Juho- ja Matti -sedät kävivät joka syksy Vossinoissa, josta sai runsaasti nieriää. Lohta pyydettiin lohen kalastusaikana. Matti-setä oli erittäin hyvissä väleissä luostarin johtajamunkin (igumenin) kanssa.

Konevitsassa oli kaksi asumusta, joissa kalastajat saattoivat yöpyä. Majoitus maksettiin kaloilla. Konevitsaan oli vaikea ajaa matalikon takia ja melkein aina saatiin pohjakosketus. Satama sijaitsi länsirannalla, joten se oli suojainen eikä varsinkaan pohjoistuuli vaikuttanut siihen.

Vuohensalossa ei ollut silloin vielä isoa satamaa vaan kalastajien itse rakentama pieni laituri, jonka myrsky oli hajottanut. Navigointi oli vaikeaa. Piti kulkea rannan suuntaisesti ja sitten tehdä äkkikäännös, jotta päästiin pyöreästä puusta tehtyyn laituriin.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Kalakauppa oli Javanaisille tärkeä toimeentulon lähde. Osa kalasta pyydettiin itse ja osa ostettiin kalastajilta. Kalat myytiin Helsinkiin ja Viipuriin, ennen vuotta 1918 myös Pietariin. Pitkän myyntimatkan takia saalis saattoi helposti pilaantua ja toisinaan tarjontaa oli liikaa.

”Kerran Matti ja Mikko veivät yhdessä lohia Pietariin. He eivät olleet menneet keskustaan saakka, vaan myyneet kalat ennen keskustaa olleessa majatalossa, jossa oli myös hevostalli. Isä sanoi: ”Sie et poika usko, kun puhutaan, että ryssiä sikiää vaikka sontakasasta”. Isä oli aamulla lähtenyt majatalosta hevostallin taakse heittämään vettä ja sontakasasta oli tullut venäläinen mies. Hän oli nukkunut sontakasaan upotetussa tynnyrissä. Tynnyrin päällä oli ollut rätti suojana, ja nukkumapaikka oli tunnetusti lämmin.” (Matin poika Eero Javanainen)

Maaherran kertomusten mukaan vuonna 1895 Käkisalmen maalaiskunnassa oli 36 perhekuntaa, joiden pääelinkeinona oli kalastus. Veneitä oli 45 ja lohiverkkoja 1 350. Vuonna 1900 veneitä oli 27 ja lohiverkkoja 34. Suomen Kalastuslehden mukaan vuonna 1915 Vuohensalossa oli enää 12 venettä ja komiteamietinnön mukaan vuonna 1925 yhteensä 15 venekuntaa. Ennen vapaussotaa kalasaalis myytiin miltei kokonaan Pietariin.

Venäjän vallan loputtua liikeyhteydet Pietariin katkesivat ja kalanmyynti vaikeutui. Sen jälkeen perustettiin paikallisia kalanmyyntiosuuskuntia, mutta ne eivät osoittautuneet elinkelpoisiksi. Mikko Javanainen ja E. Kiuru olivat seudun huomattavimmat yksityiset kalakauppiaat.

Kilpailu toisten kalastajien ja kalakauppiaiden kanssa oli kovaa, eivätkä vilpilliset keinotkaan olleet vieraita.

”Antti oli yhtenä pyhäaamuna myymässä lahnaa Käkisalmen torilla. Siinä vierellä oli Vuoksen kalastaja Pekko myös myymässä kalaa. Antti huomasi, että Pekolla kävi kauppa kuin siimaa. Ihan kateeksi pisti, kun Pekko myi, mutta hänellä oli alamittaista lahnaa ja hän myi halvalla. Hetken päästä paikalle tuli poliisi, joka huomautti Pekon myyvän alamittaista lahnaa. Siihen Pekko sanoi: ”Perkele poika, sie et tunne kaloja, sulkavia ja pasureita”. Poliisi sanoi: ”jaaha” ja lähti pois.

Pekon poika oli Sinilähteellä tai Myllykylässä. Kun kerroin tapahtuneesta hänelle, niin tämä sanoi, että ukko oli pirun nuuka. Lauantaisin isä käski poikia menemään palokunnantalolle ja kysymään, kuka on toripoliisi. Jos poliisina oli tuttu tai paikkakuntalainen, niin isä ei mennyt koskaan torille myymään kaloja.” (Matin poika Eero Javanainen)

Muuttuneet olosuhteet tekivät mitättömiksi myös aikaisemmat kalastusoikeudet. Käkisalmen kaupungin satama-alueella oli viisi valtiolle kuuluvaa lohen ja siian kalastuspaikkaa, joiden kalastusoikeuden valtio oli ostanut 1881 venäläiseltä kirkolta. Niistä ei ollut enää 1910 valtiolle kovinkaan suurta tuloa, joten kaupunki ehdotti niiden luovuttamista itselleen ilmaiseksi.

Yksi kala-apajista sijaitsi aivan laitureiden vieressä. Kaupunki ei ollut saanut korvausta Vuoksen laskemisen aiheuttamista haitoista. Lisäksi pelättiin, että kala-apajista syntyisi riitoja niiden vuokraajien kanssa, kun laivaliikenne elpyisi uudelleen. Siksi kaupungin ehdotusta ei hyväksytty, vaan kalastuspaikat rauhoitettiin.

Erityisesti keväisin virtaava lämpimämpi Vuoksen vesi houkutteli Laatokalle lohi- ja siikaparvia. Näille pyyntipaikoille tuli kalastajia myös Vuohensalosta saakka. He viipyivät viikkoja ja saivat joskus hyviä saaliita.

”Laatokassa oli kolmea laatua siikaa: mustaa siikaa, valantkasiikaa ja tavallista karisiikaa. Valantkasiikaa pyydettiin noin 30 metriä syvästä vedestä siikaverkoilla. Verkko katsottiin vain joka kolmas päivä. Syvästä tulevat kalat puhkaistiin koukkusrassilla eli pyöränpinnistä tehdyllä rassilla, jotta ne eivät päässeet halkeamaan. Muuten paine-ero olisi puhkaissut kalan, kun se nostettiin 30 metristä.

Kaikkein parasta kalaa eli nieriäistä oli kahta lajia: pintanieriäistä ja pohjanieriäistä.” (Matin poika Eero Javanainen)

Varsinaiset Vuoksen kalat hauki, lahna, kuha, ahven ja särki nousivat edelleen virtaan. Tenkalahden ja Vuoksen rantojen kalastajat saivat keväisin hyviä saaliita. Vuoksen virralla kalastettiin ahkerasti ja saatiin isoja saaliita. Melkein kaikki rannoilla asuvat maalaiskuntalaiset kalastivat, ja kalastuksesta saadut tulot olivat huomattava lisä monen toimentuloon.

Vuoksen virralla rysäpyynti oli tuottavinta. Sillä saatiin joskus keväisin niin runsaasti suomukalaa, että sitä lähetettiin myyntiin kaukaisillekin seuduille.

Paikalliset saivat vaikutteita ulkomaalaisilta kalastajilta. Liettualaiset ja virolaiset kalastivat Laatokalla aina Suomen itsenäistymiseen saakka. Heiltä käkisalmelaiset oppivat ohutrihmaisten siimaverkkojen käytön, ja aiemmin rantavesissä käytetyt riimutetut verkot jäivät pois käytöstä. Kannakselta tulleet kalastajat opettivat puolestaan käkisalmelaisille verkkopyynnin. Lohta ja nieriää pyydettiin verkoilla. Verkkoja ei käytetty paljon muualla Suomessa, ja nieriäisiä oli ainoastaan Laatokan ja Lapin vesistöissä. Itsenäisyyden aikana kalastus oli pääasiassa ulappapyyntiä.

Vuonna 1920 Mikko Javanainen ja eräät muut Vuohensalon kylän isännät tekivät aloitteen kalastuselinkeinon parantamiseksi. He lähettivät valtioneuvostolle kirjelmän, jossa ehdotettiin, että valtio rakentaisi kylään Tahkoniemen kalastus- ja hätäsataman. Vuohensalon kylä oli kalakaupan keskus ja Laatokka jäätyi siellä myöhemmin kuin muualla, joten myöhäissyksyn lohet kalastettiin juuri Vuohensalosta.

Vuohensalon satamaa käytti arvioiden mukaan 80–100 venekuntaa. Itse Vuohensalossa oli 15 venekuntaa ja kolmen kilometrin päässä olevassa Pörtsykässä 5 venekuntaa. Aloitetta vastustettiin, joten se toteutui vasta runsaan kymmenen vuoden kuluttua.

Javanaisten veljekset olivat myös mukana perustamassa Käkisalmen Rannikon Kalastajainseuraa vuonna 1924. Seuran toiminta-alue kattoi Käkisalmen maalaiskunnan Vuohensalon, Pörtsykän, Yläpuustin, Tenkalahden ja Pärnän kylät sekä Käkisalmen kaupungin. Mikko Javanainen valittiin johtokunnan jäseneksi ja Matti Javanainen varajäseneksi.

Rannikkoalueelle ilmestyi 1930-luvulla huomattavia muikkuparvia, joita pyydystettiin nuotalla heinäkuusta lähtien. Kun illat pimenivät, muikkuja ryhdyttiin pyytämään verkolla. Verkkokalastusta jatkettiin niin kauan, kun vedet pysyivät avoimina.

”Kalaa oli ruokapöydässä joka päivä, siikaa ja lohta. 1930-luvulla se kyllä kääntyi muikkupuolelle. Keitto keitettiin tuoreesta kalasta, muuten kala syötiin suolattuna ja muikut tönkkösuolattuna.

Juho-setä oli saanut maatalousnäyttelyssä kalansuolauksessa ensimmäisen palkinnon. Eero kysyi, että millä perusteella se sen sai, niin vastaus oli, että hän osasi pistää oikein suolaa sen mukaan, kun ilmat kylmenivät.

Muikkua ryhdyttiin savustamaan vasta vuonna 1938. Rantaresidentti Juho Vuohelainen sai muikun savustamisesta ensimmäisen palkinnon. Savustetulla muikulla olisi ollut kysyntää. Juho oli pakannut muikut vanhanaikaiseen sikarilaatikkoon, mikä oli nätti laatikko. Vaikka kysyntää oli, sikarilaatikko tuli niin kalliiksi, että se ei kannattanut. Keväällä nuotalla saatua ankeriasta paistettiin uunissa hiilillä.” (Matin poika Eero Javanainen)

Käkisalmeen 1931 perustetun Waldhofin sulfiittiselluloosatehtaan jätelipeä lopetti myöhemmin kalansaannin lähes kokonaan Tenkalahden virrassa ja Vuoksen suulla. Kalansaalis heikkeni myös Vuoksen puolella.

Vuoden 1934 syksyllä merenkulkulaitos rakensi kalastajaloiston Vuohensalon kylän rannalle. Kalastus-ja hätäsataman rakentaminen käynnistyi vuonna 1936 aallonmurtajan rakentamisella. Vuonna 1937 tehtiin päätös satamalaiturin rakentamisesta, ja arkkulaituri ja silta olivat valmiita jo toukokuussa.

Satamaa pidettiin tarpeellisena, koska Laatokka pysyi pitkään sulana Vuohensalon kohdalla ja ranta oli suojaton. Rannan ja 140 metriä pitkän aallonmurtajan pään väliin jätettiin 40-metrinen kulkuaukko. Satama oli täysin suojainen pohjois- ja luoteistuulilta. Laiturin päähän tehtiin metallinen jalusta majakkatulelle.

Valtion rahoituksen lisäksi tarvittiin talkootyötä. Paikkakuntalaiset olivat myöntäneet sataman rakentamiseen 85 hevos- ja jalkamiestyöpäivää sekä antaneet tarvittavan maa-alueen ja kivet. Sataman kustannusarvio oli 1,5 miljoonaa markkaa.

Aallonmurtajan päällimmäiset kivet kiinnitettiin betonilla. Valtion rahoitusongelmien takia aallonmurtaja valmistui vasta 1938. Lisäksi rakennettiin erillinen 30-metrinen aallonmurtaja rantahyökyjä vastaan. Vuonna 1938 kaasuvilkku siirrettiin rannalta aallonmurtajan nokkaan rakennettuun majakkaan ja satama oli täysin valmis. (Laatokan lapset 2003).

”Minäkin osallistuin sataman uuden aallonmurtajan tekoon. Oli talvi, lunta maassa ja Laatokka jäässä. Kaikki kylän isännät olivat ajamassa kiviä hevosrekien kanssa. Peltojen kivikasat ja kiviaidat ajettiin aallonmurtajan pohjaksi, sinne vain avantoon. Reki kallistettiin ja kivet vierivät molskahtaen.

Oli hauskaa katsoa, kun kivet molskahtivat veteen. Sitten pääsi rekikyydissä hakemaan uutta kuormaa. Taisinpa saada jonkun pikkukivenkin heitetyksi kuormaan. Oli niin miehekästä sanoa äidille, että olin kiven ajossa. Olin silloin seitsemän.” (Pekan poika Arvo Javanainen)

Yksi kesän kohokohta oli kesä-heinäkuun vaihteessa pidetyt Kalastajainseuran kesäjuhlat, jotka pidettiin useimmiten Tahkoniemen rannassa. Juhlat alkoivat purjehdus- ja soutukilpailulla, myöhemmin moottorivenekilpailulla. Sen jälkeen pidettiin puheita ja esitelmiä, lausuttiin, laulettiin, leikittiin ja tanssittiin. Lisäksi palkintokilpailuna oli hevosenkengän heittoa, naulanlyöntiä ja tikan heittoa.

”Ensi alkuun juhlissa oli oikein mukavasti väkeä, mutta viimeisinä aikoina ne riistäytyivät liikaa juomapuolelle. Serkkupoika Vilho oli järjestysmiehenä. Poliisit ottivat järjestysnauhan pois ja Käkisalmen poliisitkaan eivät mahtaneet mitään. Viipurista saakka piti kutsua komennuskunta pitämään järjestystä ja väki väheni. Olihan siellä aina pientä erimielisyyttä rannassa, mutta koskaan ei pitkäaikaista kaunaa, koska aina toinen tarvitsi toisen apua. Sitä ei aina tarvinnut pyytääkään. Kyllä siinä huomasi, milloin joku tarvitsi apua. Juhlat olivat aika mukavat. Huono puoli oli, että viina villitsi.” (Matin poika Eero Javanainen)

”Kalastusjuhlien aikaan rannassa oli jonkun kyläläisen iso hytillinen vene. Ihmisiä parveili siinä veneen ympärillä. Me lapset kysyimme uteliaina, että mitä siellä on, kun niin paljon miehiä käy katsomassa. Kotin Antti sanoi, että siellä on amerikkalainen hämähäkki. Sehän rupesi meitä lapsia erityisesti kiinnostamaan, emmehän me ymmärtäneet, että kaupungista oli tullut ilotyttö, joka esitteli siellä sulojaan.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Kalastusilloissa oli usein kalastushuutokauppoja ja kala-arpajaisia. Kalastajaliiton kanssa järjestettiin muun muassa kalan hedelmöittämis- ja veneentekokursseja.

Vuohensaloon vuoden 1933 syksyllä rakennettu valtion kalanviljelyslaitos oli aikanaan maan suurin. Sen kapasiteetti oli noin miljoonaa siian poikasta ja miljoonaa lohen poikasta. Kalanviljelylaitoksen rakentaminen perustui Tarton rauhansopimuksen ehtoihin. Toiminnan käynnistämisessä oli vaikeuksia, kun valtiolta ei tahtonut löytyä riittävää rahoitusta laitoksen pyörittämiseen. Myöhemmin kalanviljelylaitoksessa kasvatettiin myös harjusta ja nieriää. (Laatokan lapset 2003.)

Matin-Heikki Vuohelainen, Javanaiset ja Ukko Tommo tunnettiin kalastusveneiden, soutu- ja purjeveneiden sekä moottoriveneiden taitavina valmistajina. Vuonna 1935 Vuohensalossa ei ollut kovin montaa moottorivenettä, mutta Javanaisten veljeksistä sekä Matilla että Juholla oli jo sellainen. Matin ja Juhon veneet olivat keskimoottorilla varustettuja purjeveneitä. Matin vene oli 12,5 metriä pitkä, ja siinä oli 2-sylinterinen 14 hevosvoiman Wiksrömin keskimoottori. Juhon vene oli hieman lyhyempi, ja sen moottori oli pienempi. Moottoreita käytettiin kuitenkin harvemmin, ja ensisijaisesti veneet liikkuivat purjeilla. Matin vene oli teetetty, kun taas Juhon vene oli rakennettu Javanaisissa.

”Matti kalasti lohta. Valamon reissu kesti kolme päivää. Vene on ollut Matilla niin kauan kuin muistan. Olen ollut useasti hänen kanssaan rantavesillä muikun pyynnissä kyseisellä veneellä. Juho oli siimakalastaja, kalasti nieriäistä ja kävi pyyntimatkoilla jopa Vossinoissa saakka.” (Matin poika Eero Javanainen)

Vuonna 1935 Käkisalmen Osuuskauppa aloitti kalanoston, mutta myöhemmin liike lopetti välitystoiminnan. Käkisalmelaisten kaloja myytiin jopa Tukholmaan asti.

Sotien jälkeen 1947 Käkisalmen Rannikon Kalastajainseuran toiminta-alueeksi sovittiin Heinolan maalaiskunta ja kaupunki. Oma kalamaja ja savusauna rakennettiin Ruotsalaisen saareen 1958. Seuran puheenjohtajana toimi 1951–1952 Reino Javanainen. (Laatokan lapset 2003.)

Tanssit ja muut harrastukset

Nuoret aikuiset kävivät tansseissa Alapuustin nuorisoseurantalolla ja Käkisalmen suojeluskuntatalolla. Toisinaan kylässä pidettiin myös nurkkatansseja jonkun sellaisen kotona, jolla oli suuri tupa. Siihen ei tarvinnut nimismiehen lupaa niin kuin isompiin tansseihin. Syksyisin järjestettiin talkootanssit viljan ja perunan korjaamisen jälkeen.

Vuonna 1899 perustetun marttajärjestön toiminta laajeni Vuohensaloon 1925, kun kunnan ensimmäinen marttayhdistys perustettiin. Yhdistykseen liittyi nelisenkymmentä jäsentä. Yhdistys piti kahta maatalouskerhoa, minkä lisäksi piiriliiton neuvoja kävi ohjaamassa yhdistyksen toimintaa.

”Martat ja lotat pitivät iltamia kansakoululla muutaman kerran talvessa. Näissä iltamissa ei saanut tanssia, sillä opettaja Kallonen kielsi. Piirileikkiä sai kyllä pyöriä.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Seurustelua vastakkaisen sukupuolen kanssa ei katsottu aina hyvällä.

”Mikon vaimo Eva sanoi, että seurustelun aikana pitää olla metrin keppi. Sen lähemmäksi kumppania ei pidä silloin mennä.” (Mikon tyttären Annan poika Arto Silvennoinen)

Martat ja lotat pitivät talvella kaksi kertaa kuukaudessa ompeluseuroja, joissa myös Javanaisten naiset kävivät. Lisäksi yhdistykset järjestivät arpajaisia aina jonkun kotona. Pikkujouluaikaan oli kalastusseuran juhlat, lottien ja marttojen puurojuhlat ja koulun kuusijuhla.

Seurakunnan pappi piti koululla raamatunselityksiä. Lukukinkerit eli kyläluvut pidettiin usein Javanaisilla.

Kylän lapsille järjestettiin myös maatalouskerhoja. Monessa talossa oli kerhopalsta. Marttayhdistyksen neuvoja kävi pitämässä leivonta-, juusto-, säilöntä- ja keittokursseja. Sota-aikana järjestettiin myös tallukaskursseja, kun kaikki oli kortilla eikä kenkiä saanut mistään.

”Mikon pojista Johannes ja Topias harrastivat metsästystä. Juhon pojista Vilho harrasti puolestaan tarkkuusammuntaa, josta hän sai useita palkintojakin. Mikon nuoremmilla pojilla Reinolla ja Aimolla sekä Juhon Toivo-pojalla oli omat leikkinsä ja harrastuksena, joista minä en tiedä.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Javanaisilla oli ajokoiria ja pystykorva, jonka kanssa miehet kävivät syksyisin metsällä. Saaliiksi saatiin pääasiassa jäniksiä.

”Topiaksen ajokoirien nimet olivat Karo, Panu ja Rex. Lisäksi Javanaisessa oli pystykorva nimeltään Tellu.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

”Isä oli pyytänyt ruotsinkielisen lääkärin, Levanderin, metsästämään jäniksiä Vuohensaloon. Hän tuli avoautolla. Me lapset emme voineet pitää näppejä irti autosta, vaan halusimme kokeilla tööttiä. Se jäi kuitenkin jumiin. Ei muu auttanut kuin miesten keskeyttää jahti ja tulla takaisin autolle. Minulla oli niihin aikoihin jo jotain haittaa silmissä, ja isä pyysi lääkäriä tutkimaan niitä. Lääkäri tutki, mutta ei löytänyt mitään mainittavaa. Sain ohjeeksi syödä voita.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Mikon poika Aimo harrasti nyrkkeilyä ja pesäpalloa. Nyrkkeilystä hän innostui 17–18-vuotiaana, kun nyrkkeilijä Sten Suvio kierteli Käkisalmessa ja esitteli Berliinin olympialaisissa 1936 voittamaansa kultamitalia. Aimo kävi tapaamassa Suviota palokunnan talolla.

Jääkärijoukkueessa oli nyrkkeilevä kersantti, joka ryhtyi vetämään paikallista nyrkkeilyporukkaa. Aimo pyöräili Vuohensalosta 15 kilometriä nyrkkeilyharjoituksiin. Hän nyrkkeili alle 60-kiloisten sarjassa.

”Aina kun Käkisalmen Sanomissa oli ilmoitus, niin osallistuin harjoituksiin. Kotona hyppelin narua ristiin ja rastiin tuntitolkulla. Kun teatteria ja urheilua harrastava Juottonen TUL:stä tuli Vuohensaloon, hän järjesti nyrkkeilyharjoituksia Vuohensalon kansakoululla.

Kerran järjestettiin Vuohensalon ja Puustin välinen nyrkkeilykilpailu (Puusti ja Norsjoki yhdessä). Minua vastassa oli pitkä, vanhempi poika, joka oli saanut armeijasta loman. Niinhän siinä kävi, että minä hävisin tuomariäänin 2–1. Käkisalmen Sanomissa luki, että Javanainen oli huomattavasti teknillisempi. Se lohdutti. Seuraavana aamuna isä tuli huoneen ovelle katsomaan, oliko minulla silmät mustana. Ei ollut.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Aimo pelasi pesäpalloa Kannaksen joukkueessa, joka kuului Maila-Jusseihin.

”Hakola-niminen kapteenismies löi aina kolmoselle ja minä aina neloselle eli kotiin. Otin vauhtia ja pallo lensi päätyrajan taakse. Pesäpallo vaatii nopeutta, älyä ja syöksymistä. Siinä on aavistuksen verran sotilaskoulutusta. Kunto ja reagointikyky kehittyivät, ja olihan se hieno porukka, kun joukkueessa oli myös upseeritasoisia miehiä.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Javanaisten nuoremmat lapset pelasivat kesäisin pesäpalloa muistuttavaa omapuoluepeliä, jota pystyi pelaamaan pienelläkin porukalla. Jokaisella oli kolme lyöntiyritystä ja kolme pesää kierrettävänä. Jos ei ehtinyt kiertää kaikkia pesiä, paloi ja lyöntivuoro vaihtui. Jos ehti kiertää kaikki pesät, sai uuden lyöntivuoron. Myös pesäpalloa pelattiin, jos osallistujia oli enemmän.

Pihalla myös hypittiin ruutua ja luonnollisesti käytiin uimassa mm. Mutalammessa.

Talvisin nuoremmat lapset hiihtivät ja laskivat mäkeä. Javanaisten luhdin rappusilta oli hyvä laskea mäkeä suksilla ja jopa reellä. Miehet olivat joskus vihaisia, koska lapset pitivät mäen niin liukkaana, ettei sitä päässyt ylös hevosella.

”Joskus naapurikylän pojat kävivät vierailulla ja saatiin oikein kilpailut aikaiseksi. Talvisin pidettiin hiihtokilpailuja. Naapurissa kävimme yleensä iltahämärissä. Ei tarvittu kutsua eikä odotettu tarjoilua. Leikimme myös kuurupiiloa ja olimme hippasilla. Ison navetan vintillä oli hyviä piilopaikkoja.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Koulunkäynti

Suomalaisten opetus oli pitkälle 1800-luvulle lukkarin- ja pitäjänkoulujen, kyläkoulujen, kinkerikuulustelujen ja rippikoulun varassa.

Vuonna 1866 annettiin maaseudun kunnallista kansakoulua koskeva asetus. Se sisälsi kaksiluokkaisen 6–10-vuotiaille tarkoitetun alemman kansakoulun ja 10–16-vuotiaille tarkoitetun neljäluokkaisen ylemmän kansakoulun. Alemmassa kansakoulussa opetettiin uskontoa, äidinkieltä, laskentoa ja mittausoppia, kuvaamataitoa ja voimistelua. Ylemmässä kansakoulussa opiskeltiin puolestaan maantietoa ja historiaa, luonnontietoa, käsitöitä, joskus vierasta kieltä ja lastenhoitoa, puutarhanhoitoa, maanviljelystä sekä joitakin muita käytännöllisiä taitoja.

Lähes puolet kansakouluikäisistä maaseudun lapsista kävi 1900-luvun alussa kansakoulun. Läheskään kaikki heistä eivät kuitenkaan suorittaneet koulun koko oppimäärää. Kirkon kiertokoulu oli edelleen laajoilla alueilla kansanopetuksen yleisin muoto, ja sen piirissä oli noin 200 000 oppilasta.

Javanaisten veljekset on todennäköisesti opetettu lukemaan kiertokoulussa. Niistä löytyy taitomerkintöjä kirkon pitämistä lastenkirjoista. Sisälukutaito on testattu vielä kinkereillä ennen ripille pääsyä. Kinkereillä on arvioitu myös kirjoitustaito. Vain Mikon, Juhon ja Matin lasten- ja rippikirjat löytyivät Mikkelin maakunta-arkiston yleisölle avoimesta Karjala-tietokannasta.

Vuohensalon kansakoulu oli yksityinen. Sen perusti Kansanvalistusseuran Käkisalmen haaraosasto vuonna 1913. Vuohensalon kansakouluun pääsivät lähes kaikki veljesten kansakouluikäiset lapset. Siitä ei ole varmuutta, missä Mikon vanhin lapsi Johannes (syntynyt 1903) ja Juhon vanhin lapsi Vilho (syntynyt 1904) ovat käyneet koulua.

”Koulumatkalla pojat tahtoivat joskus kiusata tyttöjä. Kalle otti kerran Savolaisen Lahjan kurmutettavaksi ja takoi häntä nyrkillä hartioihin. Menin auttamaan Lahjaa ja sain tytön pois Kallen kynsistä. Kalle sanoi kostavansa sen minulle.

Seuraavana aamuna Lahja ja Anna tulivat meille ja sanoivat, että Kallella on vanha kuollut varis, jolla se aikoo ryhtyä hakkaamaan minua. Muistin, että kärryliiterin takana oli kuollut kana. Hain sen ja otin koivista kiinni.

Tapasin Kallen riihen nurkalla. Silloin alkoi tappelu! Linnuilla höyhenet pöllysivät vähän aikaa, ei siinä sen kummempaa. Kumpikaan ei jäänyt kantamaan kaunaa. Opettajakin vain vähän naurahti, kun kuuli tappelusta. Sen koommin minun ei ole tarvinnut tapella kenenkään pojan kanssa.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Vuonna 1921 vahvistettiin oppivelvollisuuslaki, jonka mukaan oppivelvollisuus koski 7–12-vuotiaita ja kansakoulusta tuli kuusivuotinen. Alakansakoulu kesti kaksi vuotta ja yläkansakoulu neljä vuotta. Kansakoulun päästötodistuksen sai, jos kävi alakansakoulun lisäksi kaksi vuotta yläkansakoulua. Yläkansakoulun kolmas ja neljäs vuosi olivat vapaaehtoisia, ja niitä kutsuttiin jatkokouluksi.

”Jatkokoulu oli iltaisin tiistaina ja perjantaina, kolme tuntia illassa, kahden vuoden ajan. Oppiaineina olivat uskonto, laskento, historia, luonnontiede, maantiede, voimistelu ja piirustus. Opettajan rouva piti käsityötunteja tytöille ja opettaja pojille. Omat eväät piti olla mukana.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Mikon lapsista Johannes kävi maatalouskoulun. Topias kävi Käkisalmen yhteislyseota, mutta erosi koulun toiselta luokalta 15-vuotiaana. Sen jälkeen hän kävi kauppakoulun Viipurissa. Anna kävi emäntäkoulun Sakkolan kunnan Pyhäjärvellä, Reino puuseppäkoulun ja Helvi suoritti erilaisia kudontakursseja. Aimo ei saanut Mikolta lupaa lähteä oppikouluun.

”Kun kysyin isältä lupaa, hän sanoi, että kyllä meillä on kotonakin riittävästi tekemistä.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Juhon lapsista Vilho kävi nuorena Konevitsan maamieskoulun ja myöhemmin veneenveistokurssin Sortavalassa. Toivo kirjoitti ylioppilaaksi Käkisalmen yhteislyseosta 19-vuotiaana 1939 ja aloitti opiskelun Teknillisen Korkeakoulun Maanmittausosastolla Helsingissä. Asevelvollisuus ja jatkosota kuitenkin keskeyttivät hänen opintonsa. Hän kuoli sodassa vuonna 1941.

Kun sota alkoi, Matin ja Pekan vanhimmat lapset olivat juuri lopettaneet kansakoulun. Osalta jäi kansakoulu sodan takia kesken ja nuorimmat eivät olleet vielä ehtineet oppivelvollisuusikään.

Antti oli lapseton.

Uhkaavia tilanteita ja kepposia

Veljekset myös ostivat ja myivät puuta. Kerran Eero oli auttamassa kuorman teossa, kun ratapölkkyjä vietiin kaupunkiin. Kun kuorma oli valmis, Antti kysyi Eerolta, josko hän lähtisi mukaan viemään kuormaa kaupunkiin. Palkaksi Eero saisi nallipyssyn.

Ratapölkyt purettiin Waldhofille vievän radan varteen, minkä jälkeen matka jatkui kaupunkiin. Eero oli jo kansakoulussa ja osasi tavata.

”Näin, että tuolla on rautakauppa, ja minulle tuli hyvä mieli. Nythän se setä ostaa nallipyssyn. Kissat viikset. Käytiinhän sitä rautakaupassa, mutta nallipyssy jäi ostamatta. Sitten Antti ajoi auton toiseen paikkaan ja jätti siihen. Hän sanoi: ”Oo sie Eerokka täällä autossa. Käyn tuolla yhdessä talossa, tulen kohta”. Kyttäsin autossa, mutta Anttia ei kuulunut. Kävin katsomassa, minne Antti oli mennyt. Siellä luki Uusi Hotelli. Ilta tuli eikä Anttia näkynyt eikä kuulunut.” (Matin poika Eero Javanainen)

Viiden kuuden aikaan auto hyrähti käyntiin ja Eero juoksi katsomaan. Auton ratissa oli täysin vieras mies, joka kysyi Eerolta, oliko tämä Javanaisen Antin mukana. Mies pyysi Eeron kyytiin ja ajoi auton Uskin pajan pihaan, jonne Antti tuli hetken päästä taksilla.

”Antti oli aika seilissä ja rupesi peruuttamaan autoa. Panin valot päälle, mutta Antti kielsi ja sanoi, että nyt ei panna valoja päälle. Katsos se sokaisee talojen ikkunat. Pimeänä ajettiin Kannaksenkadulle ja sitten pantiin ajovalot päälle.” (Matin poika Eero Javanainen)

Jonkin ajan päästä ajovalot kuitenkin sammuivat. Norsjoen tienhaarassa Suikkasen pajan kohdalla Antti ja Eero seisahtuivat ja kävivät lainaamassa taskulampun. Lampun valossa Antti yritti korjata sähköjohtoja, kunnes moottorista alkoi nousta savua.

”Antti käski minun kusta siihen päälle, jotta tuli sammuu. Tein niin ja Antti raplasi, mutta valoja ei saatu kuitenkaan toimimaan. Sitten Antti käski minut puskurin päälle ja näyttämään valoa lampulla. En kuitenkaan mennyt.” (Matin poika Eero Javanainen)

Ilman valoja kaksikko ajeli pimeässä kotiin. Vain auton asennosta saattoi päätellä, millä kohdalla tietä oltiin menossa. Saksanniityn pellon kohdalla tuli vastaan toinen pimeänä ajava kuorma-auto.

Mikon pojista Topias ja Johannes metsästivät. Johannes toivoi haulikkoa, jonka isä Mikko osti hänelle Laatokan rautakaupasta. Johannes oli tarkka, ja hän halusi säätää haulikon hajontaa leveämmäksi.

Mikolla oli 30–40 metrin pitkä, kelattava mittanauha, jolla Johannes ja Aimo mittasivat 60 metrin matkan ladon seinästä. Johannes piirsi ladon seinään ympyrän, tähtäsi haulikolla ja ampui monta laukausta. Ampumisen jälkeen hän tarkasti osumat ja viilasi lisää haulikon piipun suuta.

”Johannes sanoi, että ei kelata mittaa. Mutta kun siinä temmellettiin ja kuljettiin edestakaisin, niin mitta murtui eikä sopinut enää kelalle. Johannes sanoi minulle, että en saa sanoa asiasta mitään isälle. Lupasin.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Kaupassa konttorin puolella oli iso kaappi, jossa Mikko piti tavaroitaan. Siellä oli muun muassa pistooli ja mitta. Kun Mikko lähti seuraavan kerran mittaamaan puita, mitta oli mutkalla eikä toiminut.

”Isä epäili, että olin rikkonut sen. Isä sanoi, että jos nyt et kerro, kuka sen teki, niin… Kun isä ryhtyi tapailemaan vyötään, minun oli pakko perua lupaukseni ja kertoa, että syyllinen oli Jussi. Johannesta kun kutsuttiin Jussiksi.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Javanaisten pojat tekivät myös kepposia. Kouluikäisinä Toivo ja Aimo tekivät pommin, jolla oli tarkoitus säikytellä naisia koulun juhlissa. Toivo teki ruudin ja laittoi sen vesijohtoputkeen. Näin syntynyt pommi sijoitettiin Matinheikkiläisen pieneen petäjikköön, mutta se ei räjähtänyt kunnolla. Visakoivusta tehty pölkky ja pommiputki kuitenkin hävisivät.

Poikien seuraava ei räjähtänyt lainkaan, vaan jäi suutariksi. Toivo ja Aimo laittoivat pommin sisältämän halon riihen katokseen venelautojen päälle. Syksyllä pommin sisältämä koivupölkky laitettiin tuleen, kun halot loppuivat. Naiset olivat tuolloin kaivamassa perunoita navetan takana. Kun pommin sisältämä pölkky oli palanut kokonaan, Eero lähti hakemaan lisää halkoja.

”Sillä aikaa Vuohelais-Heikki kävi kohentelemaan nuotiota ja silloin se tömähti; harmaa savu peitti koko tienoon. Silloin Jouko sai selkäänsä, vaikka hänellä ei ollut mitään asiaa koko juttuun. Einokin oli läsnä ja säikähti todella. Toivo sanoi jälkeenpäin: ”Ol se hyvä, ko siihen ei oltu pantu nupineuloi”. Mitään vahinkoa ei tömähdyksestä kuitenkaan tullut. Heikki häippäsi, eikä tullut kahteen kolmeen päivään.” (Matin poika Eero Javanainen)

Juhlat ja karjalaiset tavat

Juhlapyhistä joulua ja pääsiäistä vietettiin Javanaisten talossa hartaudella. Tuolloin kukaan ei saanut lähteä edes kylään. Syntymäpäiviä ei erikseen juhlittu, mutta syksyisin vietettiin aina Mikon-päivää.

”Jouluna kävi kaksi joulupukkia. Toinen isossa talossa ja toinen kauppatalossa, jossa asuimme. Sain yhtenä jouluna Anna-kummilta joululahjaksi kauniin puna-valkoruudullisen esiliinan, josta pidin erityisesti.” (Pekan tytär Martta Kosonen)

Pääsiäisenä lapset kävivät virpomassa kaikkien aikuisten luona. Lisäksi laulettiin pääsiäisvirsiä.

”Minulla oli kauniisti koristeltu virpomisvitsa, jolla virpoa ropsuttelin Anni-kummia. Anni lupasi minulle palkaksi kananmunan, kunhan odotan sen keittämistä kypsäksi. Halusin kuitenkin munan heti. Niin kummi heltyi ja antoi keittämättömän munan. Mahdoinkohan muistaa kiittääkään, kun lähdin juoksujalkaa kotiin kauppataloon näyttämään saamaani lahjaa. Puristin munaa liian lujasti ja se särkyi, keltuainen sotki vaatteet. Siitä äiti torui. Itse olin pahoilla mielin, kun olin menettänyt virpomispalkan. Anni antoi myöhemmin keitetyn munan, kun kuuli, miten pahoillani minä olin ollut.” (Pekan poika Arvo Javanainen)

”Olin kerran virpomassa päätalossa paljain jaloin. Tällöin Matti-setä totesi, että ei Martta palele, kun sillä on helmet kaulassa.” (Pekan tytär Martta Kosonen)

”Pääsiäisenä keinuttiin naapurin lasten kanssa Javanaisten navetan vintillä, jonne oli laitettu liekku. Samalla laulettiin pitkäperjantaihin ja pääsiäiseen liittyviä virsiä.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Rotinat kuuluivat erottamattomasti karjalaiseen elämäntapaan. Kun perheeseen syntyi lapsi, vieraita ja tuomisia riitti. Kaukaisimmat sukulaiset ja tuttavat tulivat tuomisineen tavallisesti viikonloppuna ja viipyivät pari vuorokautta. Lähellä asuvat sukulaiset ja naapurit kävivät katsomassa uutta tulokasta arkena.

Rotinanyyteissä tuotiin tavaraa karjalaisella anteliaisuudella. Vieraat toivat vauvalle vaatteita, pyllyriepuja ja paitoja, tossuja ja myssyjä. Äidille ja muulle perheelle tuotiin puolestaan voita ja lihaa, piirakoita ja pullaa, munia ja muuta hyvää.

”Rotinarinkelit kuuluivat ehdottomasti asiaan. Eräillä pitäjillä ja kylillä oli lisäksi omat tuomiset. Vuohensalolaisten tuomisiin kuuluivat lohi ja nieriä. Ne, joilla ei ollut leipomatarpeita tai muuta muonapuolta omasta takaa, ostivat tuomiset puodista.

Kuului myös asiaan, että lapselle annettiin hammasrahaa. Jokainen antoi kukin pussinsa ja mielenlaatunsa mukaisesti.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Kylän ensimmäinen kuorma-auto

1900-luvun alkupuolella liikuttiin pääasiassa hevospelillä, pyörällä ja kävelemällä. Matinheikkilässä oli linja-auto, joka lähti aamulla Sortanlahdesta Käkisalmeen ja tuli illalla takaisin. Se pysähtyi myös Javanaisten kaupan kohdalla.

Javanaisille hankittiin 1920-luvun loppupuolella Chevrolet-merkkinen kuorma-auto, joka oli kylän ensimmäisiä autoja. Auto haettiin Viipurista, ja se oli hyvin vanha ja tekniikaltaan yksinkertainen. 1930-luvun alussa hankittiin Ford-merkkinen kuorma-auto. Sen lavalle nostettiin tarvittaessa kehikko, jossa oli penkit reunoilla ja poikittain.

”Antti-setä vei autolla Käkisalmen vanhalle linnalle koululaiset koulujen päättäjäisjuhliin sekä ihmisiä kirkkoon. Kunnan esimiehellä Antti Vuohelaisella oli rättikattoinen pikkuauto. Se oli kylän ainoa pikkuauto.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Suojeluskuntatoiminta ja vapaussota

Suojeluskuntatoiminta aloitettiin Karjalan kannaksen Laatokan puoleisilla alueilla elokuussa vuonna 1917. Elintarvikepula, maatalouslakko ja muut kunnallisten lakien takia järjestetyt lakot aiheuttivat levottomuutta ja häiriöitä. Kunnanvaltuusto asetti kylävartiot ja velvoitti jokaisen talollisen vuorollaan vartioon. Vartiot toimivat aina marraskuussa 1917 alkaneeseen yleislakkoon asti.

Työväentalolla perustettiin vallankumouskomitea, joka pakotti muutamien paikkakunnalla olevien venäläisten sotilaiden kanssa kauppiaat sulkemaan liikkeensä. Vain ruokakaupat saivat jatkaa toimintaansa. Komitea asetti lakkovahdit ja poliisikomisario pidätettiin.

Porvarillisesti ajattelevat kyläläiset pitivät VPK:n talolla kokouksen, johon osallistui tuhatkunta henkilöä. Kokoukseen osallistuivat myös ne maalaiskunnan miehet, jotka olivat päättäneet ryhtyä vastustamaan punaisten omavaltaisuuksia, vaikka väkivaltaa käyttäen. Maalaiskunnan miehet riisuivat jo kaupunkiin tullessaan Tenkalahden sillalla olleet punaisten vartiot aseista.

Kansalaiskokous vaati laillisten olojen palauttamista, mutta punaiset viivyttelivät vastauksen antamista. Ala-Vuoksen alueelle oli syntynyt useita suojeluskuntia, joten punaiset kutsuivat avukseen kotkalaisen, jo kuuluisaksi tulleen rankaisuretkikunnan. Parinsadan miehen retkikuntaa johti entinen sortavalalainen verhoilija Kaljunen. Samaan aikaan myös Raudusta saapui apuvoimia punaisille.

Punaisten joukot ottivat huutaen ja kivääreillä ampuen Käkisalmen kaupungin haltuunsa 19.11.1917. Useita henkilöitä vangittiin ja kuulusteltiin työväentalolla. Parin päivän kuluttua vangit kuitenkin vapautettiin. ja retkikunta poistui Käkisalmesta. Varsinaiset sotatapahtumat alkoivat Karjalassa tammikuun 20. päivän vastaisena yönä, kun suojeluskunnat marssivat kaupunkiin palauttamaan järjestyksen.

Vapaussotaan osallistui yhteensä noin 300 suojeluskuntalaismiestä Käkisalmen kaupungista ja maalaiskunnasta. Heistä 14 kaatui taisteluissa. (Käkisalmen historia 1958.)

”Vapaussodan aikana Mikko-isä oli tiukoilla. Sortavalasta tuli Käkisalmeen punaisten järjestyksenvalvoja Kaljunen joukkoineen. Mikko oli hevosella käymässä Käkisalmessa. Kaljunen nappasi hänet kiinni ja vei työväentalolle, jossa ampui isän molemmille puolille. Kaljunen oli ollut tarkka-ampujana Tivolissa. Se jäi kuitenkin siihen, ja myöhemmin Kaljunen lähti Pyhäjärvelle.

Tästä lähtien isä oli vereen saakka kommunismin vastustaja. Hän kannatti edistyspuoluetta ja luki vapaussodan jälkeen ilmestynyttä Uusi Suomi -lehteä.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Veljeksistä vain Antti kuului suojeluskuntaan. Antin lisäksi myös Matti ja Pekka osallistuivat vuoden 1918 vapaussotaan valkoisten puolella. Matti oli vapaussodan aikana 30-vuotias, Pekka 25 ja Antti 22. Matti ja Antti taistelivat Raudun rintamalla ja Pekka mahdollisesti Ahvolan tai Valkeasaaren rintamilla.

”Raudussa isä sai kimmokeluodin päähänsä, niin että karvalakki lensi päästä ja taju meni hetkeksi. Kerrotaan, että hän oli mukana ryhmässä, joka sytytti tuleen Raudun aseman.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Veljesten poikien oli mahdollista liittyä suojeluskuntaan vasta täytettyään 17 vuotta eli vasta vapaussodan päättymisen jälkeen. Sääntöjen mukaan tätä nuoremmat eivät voineet liittyä siihen.

Mikon pojista Johannes, Topias ja Aimo kuuluivat Käkisalmen suojeluskuntaan. Reinokin oli ilmoittautunut, mutta hänet erotettiin, koska hän ei osallistunut toimintaan. Aimo oli liittynyt suojeluskuntapoikiin jo nuorempana, koska vuonna 1928 tehtiin asetukseen muutos, joka mahdollisti liittymisen jo 12–16 vuoden ikäisenä.

Juhon pojista Vilho kuului suojeluskuntaan. Toivon kuulumisesta suojeluskuntaan ei ole tietoa.

Matin ja Pekan pojat olivat kuitenkin niin nuoria, että he eivät ehtineet liittyä suojeluskunnan poikatoimintaan

Jatkosodan alkaessa vuonna 1941 toiminta muutettiin sotilaspoikatoiminnaksi ja alaikäraja alennettiin kymmeneen vuoteen.

Suojeluskuntajärjestelmä oli vuosina 1918–1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestelmä. Vuoden 1918 asetuksen mukaan suojeluskuntien tarkoituksena oli edistää kansan puolustuskuntoa sekä turvata laillista yhteis­kuntajärjestystä maan hallituksen ohjeiden mu­kaan. Tämän toteuttamiseksi suojeluskunnat antoivat sotilaallista kasvatusta suojeluskuntalaisille, edistivät voimistelua, urheilua ja kansalaiskuntoa, toimivat tarvittaessa varsinaisen armeijan tukena ja avustivat pyydettäessä järjestysviranomaisia. Suojeluskunnat lakkautettiin jatkosodan päättymisen jälkeen 1944.

Taloon tilatut lehdet

Javanaisille tuli Käkisalmen Sanomat kolme kertaa viikossa, Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi. Taloon oli tilattu myös suojeluskuntajärjestön julkaisema Hakkapeliitta. Javanaiseen tulleista lehdistä voi hyvin päätellä perheen yhteiskunnallisen suuntautumisen.

Käkisalmen Sanomat ilmestyi vuosina 1906–1940. Aluksi se oli nuorsuomalainen ja hallitusmuototaistelussa tasavaltalainen, mutta vuoden 1919 lopusta lähtien se oli lähes sitoutumaton porvarillinen lehti. Se oli kuitenkin usein lähellä Kokoomusta. Mahdollisesti Javanaiseen on tullut myös Käkisalmen Sanomia edeltäneitä sanomalehtiä, joko Itä-Karjala (ilmestyi 1896–1906) tai Vuoksi (ilmestyi 1889–1901). Vuoksi oli Käkisalmen ensimmäinen sanomalehti.

Helsingin Sanomat perustettiin vuonna 1904. Se toimi vuoteen 1918 saakka Nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattajana, 1918–1932 Kansallisen edistyspuolueen pää-äänenkannattajana ja sen jälkeen puolueettomana. Helsingin Sanomien edeltäjä oli nuorsuomalaisten äänenkannattajaksi 1889 perustettu Päivälehti, jonka viranomaiset lakkauttivat 1904.

Uusi Suomi perustettiin vuonna 1919, ja se oli lähes koko ilmestymisensä ajan Kokoomuksen pää-äänenkannattaja. Sitä edelsi fennomaaniaatteen äänenkannattaja Uusi Suometar.

Hakkapeliitta-lehti ilmestyi viikoittain vuosina 1925–1940. Sitä edelsi vuodesta 1918 lähtien myös viikoittain ilmestynyt Suojeluskuntalaisen Lehti.

Kunnallisten ja yhteisten asioiden hoitaminen

Käkisalmen maalaiskunnassa kuntalaisia koskevia asioita käsiteltiin kuntakokouksissa, jotka muuttuivat 1900-luvun alun sortokauden pyörteissä meluisiksi ja riitaisiksi. Väkeä oli paljon, ja valtakirjoja käytettiin joskus väärin perustein. Siksi kuntaan päätettiin perustaa kunnanvaltuusto, joka kokoontui ensimmäisen kerran 1912. Valtuustokausi kesti kolme vuotta.

Vaalilakia kuitenkin muutettiin, ja uuden vaalilain mukaan valittu Käkisalmen maalaiskunnan valtuusto kokoontui ensimmäisen kerran vuonna 1918. Vuonna 1921 kunta osti Tenkalahdelta maatilan, jonka asuinrakennus sisustettiin kunnan kokoushuoneeksi. Kunnantalo nimettiin Käkeläksi.

Mikko Javanainen osallistui Juho-isänsä tavoin kunnalliselämään, ja hänet valittiin 1930-luvulla Käkisalmen maalaiskunnan kunnanvaltuustoon. Sen lisäksi Mikko toimi muun muassa Käkisalmen Rannikon Kalastajainseuran johtokunnassa, Vuohensalon kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana ja Käkisalmen Säästöpankin isännistössä. Mikon toimikausien määrä ei ole tiedossa.

Mikon tavoitteena oli saada kylän asioita eteenpäin kaikilla mahdollisilla tavoilla.

”En osaa sanoa, kuinka pitkään isä oli mukana kunnallispolitiikassa, ehkä yksi tai kaksi kautta. Hänellä oli vaikutusvaltaa. Kerran yhden vuohensalolaisen perheen mies oli saanut kuolemantuomion ja hänet piti ampua. Mikko soitti ja vastusti, koska kyseessä oli monilapsisen perheen ainoa mies ja isä, joka piti hyvää huolta perheestään. Kunta olisi muutoin joutunut elättämään perheen. Hän sai tahtonsa läpi, ja mies armahdettiin.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Juho toimi yhden kauden Käkisalmen käräjäoikeuden lautamiehenä. Lisäksi hän kuului Käkisalmen maaseurakunnan kirkkovaltuustoon. Juhon poika Vilho oli puolestaan Käkisalmen suojeluskunnan kurinpitolautakunnan jäsen.

Matti oli mukana ainakin Käkisalmen Rannikon Kalastajainseuran toiminnassa. Jo seuraa perustettaessa hänet nimettiin johtokunnan varajäseneksi.

Pekka ja Antti eivät tiettävästi osallistuneet yhteiskunnallisiin toimintoihin.

Kirkon korjaus

Javanaisten veljekset olivat mukana myös Käkisalmen ortodoksisen kirkon korjauksessa vuosina 1933–36.

Mikko ja Aimo Javanainen kuljettivat kirkon rappuset rautatieasemalta, kun rappusten toimittaja ei ollut saanut kulkuneuvoa rappusten kuljettamiseen. Oikeastaan rappuset kuljetti alaikäinen Aimo.

”Isä oli vähän kaljoihin menevä. Hänellä oli tapana lähteä kaupunkiin hoitamaan asioita ja jättää minut kuorma-autoon odottamaan, kun hän meni ravintolaan. Kerran asiointireissulle pysäköimme auton palokunnan talon sivustalla olevalle parkkipaikalle. Aurinko paistoi lämpimästi ja autossa oli kuuma, kun isä lähestyi ja sanoi: ”Kuule, nyt lähdetään ajamaan kirkon rappusia”.

Minä ajoin. Otimme junavaunusta kerralla kyytiin kaksi tai kolme rappusta. Ne olivat kuusimetrisiä ja hyvin painavia. Auton lavan takareuna painui hyvin alas. Jousethan olivat sellaiset kuin olivat. Takaylitystä oli runsaasti, mutta ei niihin aikoihin mitään varoitusmerkkiä pistetty.

Kaikki sujui hyvin, vaikka kuorman purkaminen kipaten oli raskasta. Fordissa oli mekaaninen kippi, jota käsin veivaamalla sai lavan pystyyn. Yksikään kivi ei katkennut. Vähän ajan päästä paikalle tuli ylikonstaapeli toisen poliisin kanssa. Sen huomattuaan kuiskasin ”isä”. Isä vastasi välittömästi hiljaa, että en saanut kutsua häntä isäksi. Minä sain ajokortin vasta 3–4 vuotta myöhemmin.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Kirkon rappusten kuljettaminen ei ollut ainoa kerta, jolloin kortitonta Aimoa tarvittiin auton rattiin. Kerran kalaa piti toimittaa Helsinkiin menevään matkustajajunaan, eikä Anttia näkynyt missään. Kaloilla oli kiire, kun umpivaunu jo odotti rautatieasemalla.

”Mikko soitti kaupungin poliisilaitokselle ja sanoi, että kalaa pitäisi saada junaan, mutta ei ole kuin poika ajamaan kuorma-autoa. Poliisilaitos antoi luvan, kun Mikko lupasi ottaa kuljetuksesta vastuun. Ja Aimo ajoi kalat asemalle ja kauppiaat saivat kalansa.” (Matin poika Eero Javanainen)

Javanaisten päätalo
Javanaisten päätalo piharakennuksineen 1930-vuosikymmenellä

 

Päätalon pohjapiirustus ja veljesten huoneet suurperheen aikana

 

Kauppatalon huonejärjestys ja veljesten huoneet suurperheen aikana

 

Mikko ja Eva Javanainen

 

Mikko Javanainen

 

Juho Javanainen seisomassa laiturilla

 

Laatokan kalastajia. Oikealla Matti Javanainen

 

Matti Javanaisen vaimo Ida (os. Inkinen)

 

Pekan ja Miinan vihkikuva 1926

 

Javanaisten suurperhe 1926. Vasemmalta ylhäältä Pekka, Miina, Ida, Maire, Matti, Antti, Johannes, Anna, Topias, Anni, Juho, munno Anna, Mikko, Eva, Helvi, Toivo, Aimo ja Reino. Kuvasta puuttuu vain Vilho

 

Mikon ja Evan perhe 1926

 

Mikon pojat Aimo (4v) ja Reino (7v) 1923

 

Johanneksen ja Varpun vihkikuva 1928

 

Matin lapset Maire (6v) ja Eero (3v) 1930

 

Mikon Helvi-tyttären rippikuva

 

Mikon tyttäret: Helvi edessä  ja Anna takana

 

Mikon tytär Anna

 

Mikon poika Topias

 

Topias suojeluskunnan juhla-asussa

 

Kirkko, jotka rappuset Mikon poika Aimo kuljetti Javanaisten kuorma-autolla 13-14 vuotiaana Käkialmen rautatieasemalta

 

Käkisalmen maalaiskunnan kunnanvaltuuston kokous 1934 . Mikko Javanainen pöydän takana sihteerin oikealla puolella