Javanaisten veljesten arkisen eloon ilmestyi synkkiä pilviä syksyllä 1939. Talvisota alkoi 30.11.1939 ja päättyi 13.3.1940. Välirauha kesti runsaat 15 kuukautta. Sen jälkeen alkoi 25.6.1941 jatkosota, joka päättyi 19.9.1944.

Miten sotaan jouduttiin? Mitä seurauksia sodasta oli suomalaisille ja erityisesti käkisalmelaisille?

Saksan Adolf Hitler ja Neuvostoliiton Josif Stalin olivat tehneet keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen eli niin sanotun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen 23.8.1939. Sopimuksen lisäpöytäkirjassa sovittiin, että Suomi kuuluu Neuvostoliiton etupiiriin. Stalin vaati muun muassa, että Suomenlahden saaret luovutetaan Neuvostoliitolle ja Hankoniemeen perustetaan neuvostoliittolaisten tukikohta. Kaikki muut vaatimukset olisivat kelvanneet suomalaisille, mutta Hankoniemeä ei haluttu luovuttaa.

Sodan uhka kasvoi Suomessa. Yleinen liikekannallepano julistettiin 10.10.1939.

Loppuvuodesta 1939 pääosa käkisalmelaisista nuorista miehistä lähetettiin kertausharjoituksiin. Samaan aikaan aloitettiin siviiliväestön evakuointi: maalaiskunnan asukkaat evakuoitiin Ylistaroon ja kaupunkilaiset Ähtäriin. Koulut keskeyttivät toimintansa, ja kaikki valmistautuivat sotaan.

Marraskuun alussa tilanne näytti helpottavan, joten suurin osa sisä-Suomeen evakuoiduista palasi takaisin kotiseudulleen. Koulujen toiminta palasi ennalleen. Sotapalvelukseen kutsutut miehet olivat kuitenkin jatkuvasti vartiopaikoillaan.

Stalin nimesi Otto Wille Kuusisen johtaman niin sanotun Terijoen hallituksen ja tunnusti sen Suomen viralliseksi hallitukseksi. Sen jälkeen Stalin irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen 28.11.1939.

Talvisota

Sota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä, ja väki evakuoitiin kiireesti pois Käkisalmesta. Pieni osa asukkaista sai vielä jäädä, mutta joulun ankaran pommituksen jälkeen Käkisalmeen jäi vain väestönsuojelu- ja sotaväkeä.

Javanaisten veljekset eivät osallistuneet talvisotaan, mutta heidän pojista sotaan joutuivat Johannes, Topias, Reino ja Vilho. Sotatalvi oli hyvin kylmä. Pakkasta oli enimmillään 42 astetta ja Kannaksella jopa 46 astetta.

Suomalaisia joukkoja oli vähemmän kuin neuvostojoukkoja. Karjalan Kannaksella vihollisia oli kaksinkertainen määrä suomalaisiin verrattuna, Laatokan Karjalassa kolminkertainen ja pohjoisempana kymmenkertainen määrä.

Helmikuun ensimmäisenä päivänä 1940 alkoi neuvostoliittolaisten suurhyökkäys Kannaksella. Mukana oli noin 500 000 miestä.

Talvisota kesti 105 päivää, ja sen seurauksena noin 420 000 ihmistä joutui lähtemään evakkoon kotiseuduiltaan. Neuvostoliiton tappioiden arvioidaan olleen noin 500 000 kuollutta, haavoittunutta tai paleltunutta. Suomalaisia kuoli sodassa noin 24 000 ja haavoittui noin 43 000. (Wikipedia.)

Rauha solmittiin Moskovassa 12.3.1940. Rauhanehtojen mukaisesti Suomi luovutti Neuvostoliitolle Petroskoin, Sallan ja Kuusamon itäosat, Laatokan Karjalan (Sortavala), Karjalan Kannaksen (Viipuri ja Käkisalmi) ja Suomenlahden itäosan ulkosaaret. Lisäksi Hankoniemi luovutettiin 30 vuodeksi.

Käkisalmessa evakuoitiin kiireesti loput tavarat. Rautateitse saatiin kuljetettua kaikki ne tavarat ja eläimet, jotka saatiin kuljetettua rautatieasemalle saakka. Nautakarja oli kuitenkin pakko viedä maanteitä pitkin, osa niiden lopulliseen sijoituspaikkaan saakka. Talvipakkasessa urakka oli melkoinen sekä karjalle että kuljettajille. Osa karjasta piti teurastaa, kun sitä ei saatu kuljetettua pois.

Käkisalmesta Ähtäriin evakuoidut kaupunkilaiset hakeutuivat melko nopeasti pois kaupungista. Kesäkuussa 1940 Ähtärissä asui enää 500–600 käkisalmelaista eli vain noin joka kymmenes sinne evakuoiduista. Käkisalmen kaupunkilaisten sijoituspaikaksi määrättiin 1940 Heinolan kaupunki.

Käkisalmen maalaiskuntalaisten lopullisiksi sijoituskunniksi määrättiin 1940 Heinolan kaupunki ja sen ympärillä olevat Heinolan maalaiskunta, Hartolan, Sysmän ja Asikkalan kunnat. Ennen jatkosodan syttymistä vain osa maalaiskunnan väestöstä ehdittiin uudelleen sijoittaa Heinolan seudulle. (Käkisalmen historia 1958.)

Välirauha kesti 15 kuukautta. Sen jälkeen alkoi uusi sota, jatkosota.

Jatkosota

Kesäkuussa 25.6.1941 syttyi uusi sota Neuvostoliiton ja Suomen välille. Elokuun 21. päivän iltana suomalaiset joukot tulivat Myllypellon ja Näpilahden kautta Käkisalmeen, joka oli poltettu ja vihollisen hylkäämä. Lähes kaikki kaupungin rakennuksista oli tuhottu. Maalaiskunnan kylät olivat kuitenkin säilyneet pääosin ehjinä. Poikkeuksina olivat kaupunkirakenteeseen kiinteästi kuuluneet Tenkalahti ja Pärnän maantien varsi. Tenkalahden taloista oli tuhottu yli puolet ja Pärnän maantien varren taloista toistakymmentä.

Ihmiset palasivat sankoin joukoin kotiseuduilleen. Käkisalmen maalaiskunnan väestö muutti takaisin entisille kotitiloilleen vähitellen. Kesäkuuhun 1944 mennessä jo noin 4 300 maalaiskuntalaista oli palannut kotiseudulleen, mikä oli noin 75 prosenttia vuoden 1939 asukasmäärästä. Kansakoulut avattiin, ja terveyssisartoiminta käynnistettiin. Miehistä suuri osa oli sotapalveluksessa. (Käkisalmen historia 1958.)

Javanaisten pojista jatkosotaan osallistuivat Johannes, Topias, Reino, Vilho, Aimo ja Toivo. Reino ja Topias haavoittuivat jatkosodan ensimmäisen kuukauden aikana heinäkuussa 1941 ja Toivo kaatui elokuussa 1941 vasta 21-vuotiaana.

Maaliskuussa 1943 Javanaisten päätalossa Vuohensalossa vietettiin, sodasta huolimatta, Mikon ja Evan lasten kolmoishäitä, kun Reino, Helvi ja Aimo avioituivat. Lapsiakin syntyi: Pekalle ja Miinalle syntyi Taisto talvisodan aikana Näpinlahdella. Topiakselle ja Kertulle syntyi Eeva-Kaisu ja Johannekselle ja Varpulle Veikko jatkosodan alkuaikana Ylistarossa. Anna ja Eero saivat Arto-pojan jatkosodan aikana Käkisalmella, Helvi ja Eero puolestaan Eskon jatkosodan lopulla Savonlinnassa.

Kesäkuun alussa 1944 neuvostoliittolaiset aloittivat suurhyökkäyksen Kannaksella. Evakuointi oli suunniteltu valmiiksi hyvissä ajoin: ensin kuljetettaisiin pois ihmiset, sitten iso karja, pieni karja ja lopuksi varsinainen irtaimisto. Kullekin ryhmälle oli varattu ilmapommituksilta suojainen kokoamispaikka.

Ison karjan evakuointi tuotti jälleen suuria vaikeuksia, kun sitä jouduttiin ajamaan päiväkausia teitä pitkin ja sen ruokkiminen oli hankalaa. Osa karjasta jouduttiin kuljettamaan jalan Pohjanmaalle asti. Käkisalmen maalaiskunnassa asuneet sijoitettiin tällä kertaa ensiksi Alavudelle, Peräseinäjoelle ja Töysään.

Pienkarjan kuljetus Pohjanmaalle onnistui rautatievaunuissa. Suurin työ oli irtaimiston kuljettamisessa. Irtaimiston kerääminen autoilla ja hevosilla lastauspaikoille sujui hyvin, mutta tavaroiden kuljettaminen sieltä edelleen oli vaikeaa, kun ajoneuvoja ei ollut. Maalaiskuntalaisten tavarat kuljetettiin pääasiallisesti Alavudelle.

Syksyllä 1944 käkisalmelaiset ehtivät tehdä heinätyöt (heinät jouduttiin kuitenkin jättämään Kannakselle), korjata viljan (vain ruis ja ohra lähetettiin Pohjanmaalle) ja nostaa perunat. Osa Pohjanmaalle siirtyneistä palasi syystöihin, joihin osallistui noin 500 Käkisalmelle jäänyttä ja noin 400 Pohjanmaalta palannutta karjalaista.

Jatkosota kesti runsaat kolme vuotta. Aselepo astui voimaan 4. ja 5.9.1944, neuvostoliittolaiset lopettivat sotimisen vuorokautta suomalaisia myöhemmin. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.1944, ja viimeiset siviilit lähtivät Käkisalmelta kolme päivää myöhemmin. Käkisalmi luovutettiin Neuvostoliitolle 24.9. ja osa maalaiskunnasta jo edellisenä päivänä. Lopullinen rauhansopimus solmittiin Pariisissa 1947.

Maalaiskunnan väestö sijoitettiin lopullisesti Heinolan ympäristöön, mutta aikaisempien Sysmän ja Hartolan tilalle tulivat Nastola ja Iitti. Vain Heinolan maalaiskunta oli sama molemmissa sijoitussuunnitelmissa. Alun perin suunniteltiin, että Heinolan maalaiskuntaan sijoitettaisiin muun muassa Alapuustin ja Vuohensalon asukkaat ja Nastolaan puolestaan Näpinlahden ja Sakkalin väestö. Vuonna 1947 suunnitelmaa muutettiin siten, että Sysmään ja Hartolaan siirrettiin perheitä muun muassa Vuohensalosta. Osa maalaiskuntalaisista jäi pysyvästi Pohjanmaalle, kun he olivat saaneet sieltä pysyvän työpaikan.
(Käkisalmen historia 1958.)

Sotavuodet vaikuttivat Javanaisten perheisiin monella tavalla. Naiset, lapset ja vanhukset lähtivät evakkoon, useimmat kaksi kertaa. Miehet sotivat. Suurin vaikutus Javanaisten elämään oli kuitenkin sodan lopputuloksella. Hävityn sodan takia heidän piti jättää omat maat ja mannut rakennuksineen, muuttaa uusille paikkakunnille ja rakentaa elämä uudelleen lähes alusta.

Mikon ja Evan perhe

Talvisota alkoi marraskuun 30. päivänä 1939, kun neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen.
Kaikki naiset ja lapset vietiin linja-autolla Käkisalmen rautatieasemalle, josta matka jatkui junalla Pohjanmaalle. Vuohensalolaisten määränpäänä oli Ylistaro.

Huonekalut ja muut tavarat jätettiin kotitaloon ja kauppaan. Tavarat tuotiin perässä vasta, kun rauha oli solmittu.

Mikko ja Reino kokosivat tavarat, kun muut miehet olivat sotaväen askareissa. He kuljettivat suurimman osan tavaroista kylän yhteiselle kokoamispaikalle, joka oli Heikki Vuohelaisen talon lähellä. Tavarat kuljetettiin hevospelillä. Toinen hevosista oli kotona ja toinen sodassa. Osa tavaroista tuotiin suoraan kodista kuormauspaikalle kuorma-autoilla tapahtuvaa jatkokuljetusta varten. Kaikki piti tehdä hyvin nopeasti, koska venäläiset painostivat jatkuvasti. Eipä taidettu käsirysyltäkään säästyä.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Mikon perheestä Ylistaroon lähtivät 4. joulukuuta vaimo Eva sekä pojista vain Johannes Varpu-vaimonsa ja lastensa kanssa. Varpu luotsasi neljähenkisen lapsikatraansa Aurellin taloon, jossa heidät majoitettiin yhteen huoneeseen. Lapsista Jouko oli tuolloin 10-vuotias, Irma 5-vuotias, Tommi 4-vuotias ja Jorma vuoden. Veikko syntyi Ylistarolla elokuussa 1941. Eva majoitettiin samaan taloon Johanneksen perheen kanssa.

Mikon pojista Topias ja Reino oli kutsuttu jo aiemmin ylimääräiseen sotaharjoitukseen. He olivat rintamalla, jonne myös Johannes pian palasi. Topias ja Reino palvelivat talvisodan aikana muun muassa Mustaniemen linnakkeella Laatokan rannalla, kuten myös heidän serkkunsa Vilho. (Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa / Olavi Väliaho.)
Aimo oli komennettu ilmavalvontatehtäviin.

Mikko itse oli Helvi-tyttärensä kanssa Vuohensalossa talvisodan päättymiseen saakka.

Mikko lähti evakkomatkalle Kaukolasta vasta 16.3.1940, muutama päivä rauhansopimuksen voimaan tulon jälkeen. Mikon mukana lähtivät hänen veljensä Juho ja Matti sekä tyttärensä Helvi. Samassa seurueessa olivat myös Juhon vaimo Anni ja Matin perhe: vaimo Ida, 15-vuotias tytär Maire ja 12-vuotias Eero. Javanaiset saapuivat perille Ylistaroon runsaan kahden viikon kuluttua aprillipäivänä 1940. Heidät majoitettiin Vihtori Herttuan taloon, jonne myös Eva muutti Johanneksen luota. Matin perhe muutti kahden kuukauden kuluttua Ylistarosta Isoonkyröön.

”Asuimme välirauhan aikana Vihtori Herttuan talossa Ylistarolla. Mikko ja Vihtori Herttua olivat samanhenkisiä, sillä Mikko oli osallistunut Kosolan järjestämään talonpoikaismarssiin 1930 Helsingissä. He olivat kuin paita ja pyllykkä.

Vihtori Herttua kuului Lapuan liikkeen johtokolmikkoon ja toimi 1929–31 liikkeen toisena johtajana. Lapuan liike oli suomalainen oikeistoradikaalinen kommunismin vastainen kansanliike, jonka toimintaa jatkoi vuodesta 1932 IKL-puolue. Isänmaallinen kansaliike lopetettiin syksyllä 1944.

Mikko ja Eva asuivat pitempään Ylistarossa. Itse olin Ylistarossa vain muutaman päivän, sillä lähdin suorittamaan asepalvelusta.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Toukokuun lopulla 1940 Topias lomautettiin armeijasta toistaiseksi, ja hän sai työpaikan Suomen Sokeri Oy:n Vaasan tehtaalta. Reino lomautettiin armeijasta kesäkuussa.

Mikko kuoli sydäninfarktiin joulukuussa 1940 Ylistarossa, kun hän juotti hevostaan Kyrönjoella. Ohikulkeneet koululaiset löysivät hänet kuolleena.

Topias ja Kerttu vihittiin Vaasassa Mikon hautajaispäivänä joulukuussa 1940. Javanaisista paikalla olivat vain Reino ja Helvi, muu perhe oli samaan aikaan Mikon hautajaisissa. Topias ja Kerttu olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran nurkkatansseissa Ala-Puustissa. Reino ja Topias asuivat Vaasassa yhdessä Kertun kanssa.

Topias ja Reino kutsuttiin uudelleen armeijaan kesäkuussa 1941, muutamaa päivää ennen jatkosodan syttymissä. Tällä kertaa onni ei ollut kovin suosiollinen, sillä jo runsaan kuukauden kuluttua veljekset haavoittuivat: Reino haavoittui vasempaan käteensä kiivaissa taisteluissa Kiteellä. Vain kaksi päivää myöhemmin Topias haavoittui Leppäselässä, kun hän sai kiväärin luodin vasempaan reiteensä.

Paria kuukautta myöhemmin Topias oli jälleen rintamalla. Reinon paraneminen kesti marraskuun loppupuolelle, mutta vamma oli niin paha, että hänet vapautettiin kokonaan asepalveluksesta. Mikon pojista myös Johannes ja Aimo olivat mukana jatkosodassa. Aimo suoritti asevelvollisuutensa 1943.

Sotatoimet etenivät ripeästi. Jo syyskuun alkuun mennessä neuvostojoukot oli työnnetty Käkisalmen taakse ja Vuohensaloon oli turvallista palata.

”Eva, Helvi ja Kerttu muuttivat Vuohensaloon Javanaisten päätaloon heinäkuussa 1941 syntyneen Eeva-Kaisun kanssa. Mikon pojista Topias oli sodassa. Johannes oli myös kevään 1942 Vuohensalossa, mutta muutti sitten perheineen Norsjoelle. Reino asui armeijasta vapautumisensa jälkeen Javanaisissa ja kävi töissä Liljeqvistin konepajalla Käkisalmella.” (Matin poika Eero Javanainen)

Matin perhe palasi myös Karjalaan. He asuivat Javanaisten päätalossa aina syksyyn 1942 asti, kunnes saivat vuokratuksi itselleen oman talon. Matti palasi Vuohensaloon heti syyskuussa, Eero joulukuussa, Ida huhtikuussa ja Maire juhannuksena.

Javanaisten päätalolla Vuohensalossa vietettiin kolmoishäät maaliskuussa 1943. Tällöin vihittiin kaikki Mikon ja Evan vielä naimattomat lapset: Helvi Eero Mielikäisen kanssa, Reino Vieno Kuisman kanssa ja Aimo Elna Vuohelaisen kanssa. Eero ja Helvi olivat tutustuneet toisiinsa jatkosodan aikana Vuohensalossa. Eero oli tykistössä, joka oli ollut vuonna 1942 asemissa Vuohensalossa. Reino ja Vieno olivat puolestaan tavanneet toisensa Vuohensalossa kalastusseuran juhlissa muutamaa vuotta aikaisemmin. Pitkä polkupyörällä tehty saattoreissu johti ihastumiseen ja sittemmin avioitumiseen. Aimo ja Elna olivat tunteneet toisensa jo lapsesta. Vuohelaisten talo sijaitsi Vuohensalossa hyvin lähellä Javanaisten taloa.

Kolmoishäiden jälkeen Vieno-miniä muutti Javanaisten päätaloon. Helvi puolestaan muutti miehensä Eero Mielikäisen kotikonnuille Savonlinnan Pietolansaareen.

Aimo teki kuukauden töitä Vuohensalossa, kun oli saanut armeijasta lomaa. Apulannasta oli pulaa, ja sitä tehtiin puuseejätteestä. Javanaisilla oli suuri vessa ja vessan alus. Ojasta otettiin vesi ja loput käymälän alta. Peräpellolle istutettiin vehnää, ja siitä saatiin hyvä sato. Se onnistui sataprosenttisesti. Vieno ajoi sisään ja Aimo kylvi. Sillai mentiin, miten piästiin.” (Matin poika Eero Javanainen)

Jatkosodan aikana miniät joutuivat osallistumaan talon töihin, kun miehet olivat rintamalla. Anoppi Eva komensi meitä ja piti tarkkaa kirjaa taloudesta. Anopilla tuli jostain asiasta moitittavaa, ja se ei ollut Kertun mieleen. Hän totesi, ettei ryhdy tekemään töitä punaiselle ristille, otti pikkutyttönsä Eeva-Kaisun ja lähti talosta. Minä jäin ahertamaan kahden edestä.”
(Mikon miniä Vieno Javanainen)

”Kun äitini kuoli 1943, muutin kotitalooni Alapuustiin auttamaan Anna-siskoa ja vanhaa isääni. Laitoin heille ruokaa. Palkaksi sain ruoan itselleni ja 2-vuotiaalle Eeva-Kaisulle sekä luvan kasvattaa itselleni possun. Puutynnyrissä sen lihat otettiin mukaan evakkomatkalle.”
(Mikon miniä Kerttu Javanainen)

Maire ja Kerttu kävivät Pietolansaaressa Savonlinnassa Helvin luona rotinoilla, kun Esko syntyi 16.5.1944. Naiset olivat varanneet rotinaviemiset mukaansa. Käkisalmen kaupungissa Kerttu tarkisti Mairelta, että tällä olivat paperit mukana ja kunnossa. Tuohon jatkosodan aikaan kaikilla matkustajilla piti olla mukanaan matkustuslupa ja henkilöllisyystodistus. Mairen paperit olivat kunnossa.

Muutaman pysäkin jälkeen asemakomennuskunta tuli junaan tarkistamaan matkustajien paperit. Kävi ilmi, että Kerttu oli ottanut vahingossa mukaansa keväällä kuolleen isävainajansa henkilöllisyystodistuksen. Miehet alkoivat ihmetellä, mitä tehdä. Maire ja Kerttu olivat ostaneet liput Savonlinnaan saakka. Lopulta komennuskunnan miehet sanoivat, että naisten pitää kääntyä takaisin.

Maire oli nähnyt toisen miehistä aikaisemmin ja tiesi hänen olevan komennuskuntaan kuuluvan Rannikon Yrjön kaveri. Yrjö ei kuitenkaan ollut samassa junassa. Maire yritti puhumalla selvittää asiaa ja kertoi olevansa Kertun kanssa Rannikon Yrjön sukulaisia.

”Kysyin, ettekö voisi laskea meitä menemään, vaikka on käynyt tällainen erehdys ja meillä on mukana mieshenkilön henkilöllisyystodistus. Mies sanoi, että Elisenvaarasta tulee toinen porukka, joka passittaisi meidät kuitenkin takaisin. Pyysin ja puoliksi rukoilin, eivätkö miehet voisi ilmoittaa Elisenvaaraan sille toiselle porukalle, keitä me olemme ja mitä on tapahtunut. Niin he lopulta tekivätkin.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Näin Kerttu ja Maire pääsivät jatkamaan matkaansa Savonlinnaan. He matkustivat yötä myöten, ja seuraavana päivänä Kerttu lähetti kirjeen kotiin ja pyysi toimittamaan oman henkilöllisyystodistuksensa Savonlinnan postitoimistoon. Matkaa tehtiin junan kakkosluokassa. Mukana oli Kertun 2-vuotias Eeva-Kaisu.

Kertulla oli matka-asuna uusi, kaunis tunikapuku. Topias oli ostanut kankaan, ja puku oli ommeltu oikein nätisti. Kerttu ripusti tunikan naulaan ja kävi loikoilemaan kyljelleen Eeva-Kaisun viereen penkille. Mairella oli rahapussi pään alla, kun isä oli antanut rahaa haravakoneen ostamista varten.

”Yks kaks Kerttu kiepsahti ja sanoi: ”Herranen aika, nyt se on varastettu, nyt se on varastettu.” Tunika oli kadonnut. Vaunussa ei ollut kovin montaa ihmistä, mutta tunika kuitenkin varastettiin. Minä olin siinä kyljellään myös, enkä nukkunut, kun minulla oli rahapussi ja käsilaukku pään alla tyynynä. En nähnyt mitään. Tunika meni sen sileän tien.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Savonlinnassa Kerttu ja Maire astuivat laivaan. Matka Pietolansaareen kesti kuusi tuntia, sillä laiva poikkesi jokaiseen saareen. Yhdessä saaressa tuntematon mies yritti lähteä maihin Kertun matkalaukun kanssa. Maire huomasi, että miehellä oli kädessään Kertun laukku. Kerttu kielsi miestä viemästä laukkua, mutta mies väitti laukun olevan hänen omansa.

”Ei auttanut muu kuin kutsua kapteeni paikalle. Kapteeni sanoi, että kukaan ei poistu laivasta ennen kuin asia on selvitetty. Kerttu luetteli, mitä laukussa on ja kun se avattiin, niin nehän sieltä löytyivät. Laukussa oli muun muassa Eeva-Kaisun vaatteita.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Jollei Maire olisi huomannut varasta, Eeva-Kaisu olisi joutunut jatkamaan matkaa vähillä vaatteilla. Rotinareissu kesti monta päivää. Jos Kerttu ja Maire olisivat olleet reissulla päivän pitempään, heitä ei olisi enää päästetty takaisin Karjalaan, koska kesäkuun alussa Kannaksella oli käynnistynyt neuvostoliittolaisten suurhyökkäys.

Johanneksen ja Varpun perhe

Marraskuussa 1939 Johanneksen ja Varpun perhe lähti evakkotaipaleelle ensimmäisen kerran. Perheessä oli 36-vuotiaan Johanneksen ja 32-vuotiaan Varpun lisäksi neljä lasta: 10-vuotias Jouko, 5-vuotias Irma, 4-vuotias Tommi ja vuoden ikäinen Jorma. Veikko ei ollut vielä syntynyt.

”Tommi oli saanut uuden puuhevosen, jolla oli valkoinen harja. Äiti käski laittaa sen sänkyyn peiton alle, josta se löytyy, kun tulemme takaisin.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Antti vei perheen Javanaisten kuorma-autolla Käkisalmen asemalle. Junat olivat kuitenkin täynnä, joten heidän piti palata takaisin Vuohensaloon. Parin päivän päästä Antti vei perheen uudestaan asemalle, josta alkoi evakkomatka kohti tuntematonta. Varpu luotsasi perheen Ylistaroon Aurellin taloon, jossa he saivat käyttöönsä yhden huoneen. Johannes oli sodassa. Perheen nuorimmainen Veikko syntyi Ylistarossa elokuussa 1941.

Keväällä 1942 Johannes ja Varpu palasivat lastensa kanssa Karjalaan. Johannes vuokrasi Norsjoelta Elorannan talon, johon kuului vähän peltoa. Pellosta riitti kolmelle lehmälle ja perheelle leipäviljaksi. Johannes oli tehnyt Elorannan kanssa sopimuksen, että kun tämän äiti kuolee, Eloranta myy talon Johannekselle.

”Jouduin 13-vuotiaana tekemään isän puolesta halkoja Ampialan kartanoon, koska lehmiä oli laidunnettu Ampialan mailla. Kuutio päivässä oli kova urakka, kun kartanon maille oli matkaa viisi kilometriä. Kaikkiaan tein halkoja 25 kuutiollista.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Keväällä 1944 Johannes osti uuden puuveneen, jonka oli tehnyt venemestari Ville Laulajainen. Jouko tervasi veneen, mutta venettä ei ehditty koskaan laskea veteen. Tommi ja Jorma olivat monta kertaa veneen alla piilossa, kun lentokoneita lensi ylitse. Yöllä ei saanut olla mitään valoja. Huoneesta toiseen kuljettiin muuria pitkin, jos ylhäältä kuului lentokoneiden ääniä. Pommitusten aikana muuri olisi suojannut sirpaleilta.

Pian Johannes kutsuttiin takaisin armeijaan ja Varpu jäi yksin lasten kanssa. Johannes kävi kuitenkin monena iltana katsomassa perhettään. Kesäkuun 20. päivänä Viipuri menetettiin neuvostoliittolaisille. Puna-armeija oli saanut Laatokalle isompia aluksia, joille Mustaniemen rannikkotykit eivät enää mahtaneet mitään.

Lähtökäskyt jaettiin. Kahden tunnin kuluttua kaikkien piti olla valmiina lähtemään sotaa pakoon. Mitään ei saanut ottaa mukaan, ainoastaan päällä olevat vaatteet. Johannes oli tuonut esikoispojalleen uuden hienon kaaripyssyn. Sekin piti jättää.

”Äiti käski viemään pyssyn riihen alle piiloon. Sieltä kukaan ei sitä löytäisi. Kun tulisimme takaisin, pyssy odottaisi minua siellä.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Jouko ei palannut Karjalaan sodan jälkeen. Muut kertoivat hänelle, että riihtä ei ollut enää jäljellä eikä näin ollen kaaripyssyäkään. Pikkupojan ensimmäinen unelma oli hajonnut.

Varpu nousi neljän lapsensa – Irman, Tommin, Jorman ja Veikon – kanssa kuorma-auton lavalle ja toinen evakkomatka alkoi. Jouko jäi koiran ja kolmen lehmän kanssa odottelemaan omaa vuoroaan. Käkisalmen asemalla kaikki siviilit lastattiin härkävaunuihin: vanhukset ja pienet lapset alas ja isommat ylälaverille.

Yhtäkkiä juna pysähtyi ja kaikki käskettiin metsään piiloon. Juna piti tyhjentää, kun tulossa oli pommikoneita. Väki piileskeli metsässä jonkun aikaa, mutta onneksi pommikoneita ei tullutkaan. Savonlinnassa matkustajat lastattiin proomuun, joka vei Varkauteen.

”Proomulla on jäänyt mieleen yksi vanha, vähän höperö äijä, joka lauloi jatkuvasti ”yhdeksänsattaa seitsemäntoista tuli uskon vapaus”. Aikanaan vanhus kuitenkin väsyi ja proomulle tuli hiljaista.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Varkaudessa evakot asuivat telttakylässä noin kaksi viikkoa. Sen jälkeen Javanaisten matka jatkui kohti Pohjanmaata. Peräseinäjoen asemalaiturilla Varpu ja lapset odottelivat tietoa siitä, mihin taloon he pääsisivät asumaan. Aurellin isäntä Ylistarosta halusi tutun perheen heille asumaan, koska Varpu ja lapset olivat olleet heillä majoitettuna jo 1939–1942. Perhe sai taas asuttavakseen yhden huoneen.

Varpu oli huolissaan esikoisestaan, joka oli jäänyt lehmien kanssa Käkisalmelle. Kuinka Jouko pärjäisi lehmien kanssa? Näkisivätkö he häntä enää koskaan?

Jouko oli yhden yön yksin, kun Varpu-äiti ja toiset lapset olivat lähteneet evakkomatkalle. Läpi yön ammuttiin ja taivas oli valomerenä. Koira oli koko tuon yön Joukon kainalossa.

Seuraavana päivänä tuli karavaani, jota veti hevosvankkuri. Kaksi lehmää sidottiin yhteen ja Jouko talutti kolmatta ja liittyi näin mukaan karavaaniin. Koira lähti ensin mukaan, mutta sitten se palasi takaisin ja meni tuvan rappusille vartioimaan. Matka alkoi. Käkisalmen jälkeen tuli Pärnä ja sitten Kaukolasta vasemmalle Ojajärven aseman ohi. Tiet olivat täynnä evakkoja ja tavaroita.

Joukolla ei ollut mukanaan pennin pyörylää. Kaisa Malinen lypsi lehmät ja myi maidon, mutta hän ei antanut Joukolle mitään rahoista. Juhannusaattona karavaani saapui Kirvuun, jonka asukkaat olivat jo lähteneet kodeistaan. Kun karavaani pysähtyi, lammas jäi vankkureiden alle. Lammas teurastettiin ja syötiin.

Naisten raati valitsi kylästä talon, johon evakot menivät sisälle. Talossa oli kaikki ovet auki, pahnoja lattialla ja nurkassa sika. Sika passitettiin ulos, ja evakkoseurue jäi Kirvuun yöksi.

”Pellolla oli tosi hyvät oraat, ja lehmät laskettiin oraspeltoon syömään. Sitten lehmä poiki, mutta vasikkaa ei voitu ottaa mukaan. Se teurastettiin, laitettiin kokonaisena uuniin ja syötiin seuraavana aamuna. Se oli todella hyvää.

Matkaa jatkettiin Ilmeelle, jossa ylitettiin lähisodan aikainen raja. Se oli noin 50 metriä leveä. Silloin tuli tosi hyvä olo, kun oltiin Suomen puolella. Helpotus oli suuri meille kaikille.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Rajan pinnassa seurue yöpyi Vili Vesterisen kotona. Matka jatkui valtatietä pitkin kohti Savonlinnaa. Matkalla nuori sotilas oli kiväärin kanssa tiellä ja käski kaikkien mennä sivutielle. Naiset eivät antaneet periksi, vaan sanoivat: ”Sinä nuori poika et meitä määräile. Meitä ei saa kukaan valtatieltä pois!” Eikä saanutkaan.

Ennen Savonlinnaa yhden talon isäntä käski syöttää lehmät heidän pellossaan ja niittää vankkureihin heinää. Savonlinnassa karavaani kulki pitkin valtakatua. Laitaatsillan pielessä oli hyvä leiripaikka, johon evakkojoukko leiriytyi pariksi päiväksi. Sen jälkeen matka jatkui kohti Rantasalmea.

Matkalla Jouko tapasi Helvi-tädin, joka oli paimenessa.

”Me itkimme yhdessä. Helvi-täti sanoi, että voi, kun on mukavaa, kun hän näki minut.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Rantasalmella lehmät laskettiin yhden talon peltoon syömään. Talon vihainen emäntä yritti häätää karjan pois heinäpellosta. Sen jälkeen seurue tuli Kolkontaipaleelle, jossa oli armeijan varikko. Siellä evakot viipyivät pari viikkoa ja odottelivat pääsyä junaan. Sotilaiden kanssa he vaihtoivat maitoa muonaa vastaan. Junan tulo kesti pitkään – ja lopulta tuli juna, jossa oli avovaunuja. Karja oli alhaalla ja ihmiset ylhäällä.

Junamatka kesti pitkään. Sotatarvikejunilla oli aina etuoikeus ja vetureita oli vähän. Joku kysyi kerran junailijalta: ”Koska tämä juna oikein lähtee?” Vastaus kuului: ”Katso oikein tarkasti. Kun junan pyörät alkavat pyöriä, niin silloin juna on lähtenyt liikkeelle.” Alavuden asemalla junaan jäivät enää Jouko ja kolme lehmää.

”Anderssin tuli katsomaan. Hänen kanssaan haimme lehmille ruokaa. Oksapahvirullasta tehtiin käärö, minkä sisään menin. Käärö oli aivan lehmien turvan edessä. Näin ne puhalsivat lämpöä kääröön. Silloin minulla oli todella äitiä ikävä.” (Johanneksen poika Jouko, kertomuksen koonnut hänen pikkuveljensä Jorma)

Varpu tuli hakemaan esikoispoikansa Alavudelta, josta he lähtivät yhdessä Ylistaroon ja Aurelliin. Aurelliin kävellessä jotkut ihmiset totesivat, että onpa laiha poika. Jouko ei kuitenkaan ollut nähnyt nälkää koko evakkoreissunsa aikana. Aurellin talossa lehmät laitettiin navettaan ja Jouko pääsi nukkumaan.

Kesällä Johannes kävi katsomassa perhettään Aurellissa. Hän oli kasvattanut pitkän mustan parran, joten lapset eivät meinanneet tuntea häntä. Sota Neuvostoliittoa vastaan loppui 5.9.1944. Lapin sota alkoi heti 6.9.1944, mutta siihen Johannes ei enää osallistunut.

Perheen äiti Varpu hoiti karjan ja lapset, kun Johannes lähti Harjavaltaan rakennustöihin. Perheelle oli saatava rahaa, sillä kaikenlaista ostamista riitti. Keväällä 1945 perhe muutti Ylöjärvelle Mutalan kylän Alasen taloon.

Johannes oli vuokrannut Alasen Esalta ja Eetiltä piharakennuksen ja muutaman hehtaarin peltoa. Elämä jatkui Mutalassa entiseen tapaan, mutta Johannes meni Tampereelle rakennustöihin, Lielahteen Engvistin rakennuksille. Myöhemmin myös Jouko meni Engvistille rakennustöihin.

Mutalasta Johannes ja Varpu muuttivat perheineen Hartolan pitäjän Nokan kylään lokakuussa 1947. Lielahden asemalla tavarat ja karja lastattiin rautatievaunuihin. Ihmiset ja eläimet kulkivat samassa vaunussa. Heinolassa tavarat lastattiin kahteen kuorma-autoon, joissa perhe matkasi kohti Nokan kylää ja Jokelan taloa. Koko perhe nukkui Jokelan isossa tuvassa.

Johanneksen ja Varpun saama pika-asutustila oli neljän kilometrin päässä Jokelasta. Tilalle annettiin nimeksi Kuusilehto. Kuusilehdossa oli sauna valmiina ja navetassakin hirsivarvi ikkunan yläpuolella. Talven aikana isä ja Jouko kaatoivat rakennuspuita ja rakensivat navetan valmiiksi.

Toukokuun viimeinen päivä vuonna 1948 oli perheelle tärkeä. Silloin Irma, Tommi, Jorma ja Veikko eivät menneet koulusta enää Jokelaan vaan omaan kotiin Kuusilehtoon. Johannes ja Varpu nukkuivat saunan eteisessä ja lapset tulevassa hevostallissa. Tuleva karjakeittiö toimi keittiönä.

Koko perhe osallistui pellon raivaukseen. Peltoa raivattiin kaikkiaan kuusi hehtaaria, ja tilan kokonaispinta-ala on 38 hehtaaria. Asuinrakennus valmistui syksyllä 1950, ja puimala rakennettiin 1953. Johannes ja Varpu elivät tilalla aina vuoteen 1976 saakka.

Juhon ja Annin perhe

Juho ja Anni lähtivät evakkomatkalle Kaukolasta vasta 16.3.1940, kun talvisota oli päättynyt. Heidän kanssaan lähtivät myös Mikon ja Helvin sekä Matin perheet. Ylistarossa heidät majoitettiin Vihtori Herttuan taloon. Juho ja Anni eivät palanneet jatkosodan aikana Vuohensaloon, vaan muuttivat 1944 Alavuden Rannankylään. Rannankylästä he muuttivat vuoden 1949 lopulla Hattulaan.

Juhon ja Annin molemmat pojat olivat sodassa. Vilho oli sotaväessä talvi- ja jatkosodan ajan. Talvisodassa hän toimi kersanttina Laatokan rannalla sijainneella Mustaniemen linnakkeella.
(
Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa / Olavi Väliaho.) Osan jatkosodasta Vilho oli vapautettu rintamapalveluksesta.

”Jatkosodan asemasotavaiheen aikana (noin 2,5 vuotta) Vilho oli vapautettu rintamapalveluksesta, sillä hänen veljensä Toivo oli juuri kaatunut ja haluttiin, että sukuun jäisi ainakin yksi mies. Hänen enonsa, kunnanjohtaja Antti Vuohelainen, järjesti vapautuksen.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Välirauhan aikana Vilho ja Kaisa muuttivat Vaasan Vaskiluotoon, kun Vilho sai työpaikan Suomen Sokerista.

Vilhon nuorempi veli Toivo suoritti asepalveluksensa laivastossa sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1939. Myöhemmin hän aloitti maanmittausalan opinnot Suomen Teknillisessä Korkeakoulussa Helsingissä. Välirauhan aikana Toivo teki maanmittaustoimituksia Ylistarossa vanhemman maanmittausinsinöörin valvonnassa. Kun saksalaiset tulivat Ylistaroon, nimismies määräsi Toivon tulkiksi saksalaisille.

Sodassa Toivo joutui jalkaväkeen ja kaatui jatkosodan toisena kuukautena elokuussa 1941. Hän oli tuolloin vasta 21-vuotias. Suomalaisjoukon tehtävänä oli vallata Laatokan Markatsimaan saari takaisin neuvostoliittolaisilta. Vänrikkinä taistellut Toivo haavoittui taistelussa pahasti jalkaansa ja hukkui.

Matin ja Idan perhe

Matti ja Ida olivat muuttaneet kahden lapsensa kanssa Korpeen vuonna 1937. Liikekannallepanon aikana syksyllä 1939 perheen ainoa hevonen otettiin armeijan käyttöön. Perhe oli kotonaan koko talvisodan ajan, vaikka heille annettiin monta kertaa käsky lähteä evakkoon.

”Isä ei antanut meidän lasten lähteä, vaan sanoi, että kyllä ne jaksavat juosta siinä, missä hän itsekin. Äiti leipoi sotilaille lanttukukkoja ja pullaa. Ne menivät hyvin kaupaksi. Joka ilta meillä oli tupa täynnä ostajia, kun Mustaniemen patteri oli siinä lähellä.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Karja jouduttiin evakuoimaan 10.3.1940 Kaukolaan. Samalla lähtivät Ida-äiti ja Eero sinne.

”Äiti syötti minua. Minulle naurettiin, kun minulla oli kasvohalvaus. ”Silmä on täällä, suu on täällä ja ruokaa kun tänne mättää, niin täältä tuli pois.” Pyyheliina oli polvilla, ettei sotannut. Minulla oli verenkiertohäiriö aivoissa.” (Matin poika Eero Javanainen)

Maire jäi vielä kotitilalle, jonne myös Matti-isä palasi Kaukolasta rauhan tultua 13.3.1940. Kaksi päivää tämän jälkeen myös Maire ja Matti lähtivät evakkomatkalle. Samaan aikaan lähtivät myös Javanaisten veljeksistä Mikko ja Helvi sekä Juho ja hänen vaimonsa Anni. Evakkoseurue saapui Ylistaron asemalle aprillipäivänä 1940.

Helviltä oli jossain vaiheessa hieman lipsahtanut, eikä hän ollut muistanut ottaa ruokaa mukaan. Hänellä oli Puustista apulainen, Javanaisen Aila.”

Kun lähdimme Kaukolasta, isä meni hakemaan kotoa lisää tavaroita. Kun hän tuli takaisin, Helvi kysyi, mihin Mikko oli jäänyt. Matti vastasi Mikon jääneen pihalle selälleen. Rintamamiehillä oli ollut viinaa ja Mikko oli hanakka sitä ottamaan. Helvi itki, kun isää ei näkynyt ja aamulla piti lähteä jatkamaan matkaa.

Kun Mikko lopulta tuli, hänellä oli mukanaan maissisäkki. Helvi kysyi, eikö isä ollut saanut muuta kuin maissisäkin. Mikolla oli kuitenkin mukanaan myös tapettu sika. Kun lähdimme Kaukolasta, Mikko ajoi ensimmäiseen portinpylvääseen. Keittokattilat oli pantu rattaiden etuosaan ulkopuolelle roikkumaan, jotta ne saataisiin nopeasti käyttöön. Törmäyksessä keittoastiat menivät ryttyyn. Helviltä paloi taas pinna.

Mikko sanoi minulle: ”Sie et miun kuormain päältä lähde mihinkää. Sie oot miun kanssain.” Niin minä olin. Matkalla me söimme jäätyneestä possusta Mikon linkkuveitsellä veistelemiä paloja, raakaa possunlihaa, ei suolaa eikä mitään.” (Matin poika Eero Javanainen)

”Jouduimme kulkemaan yölläkin 30 asteen pakkasessa, kun yösijaa ei löytynyt. Simpeleen asemalla karja lastattiin junaan, joka vei sen Helsinkiin teurastamolle suu- ja sorkkataudin pelon vuoksi. Sinne meni koko karja melkein ilmaiseksi.

Ylistarossa pääsimme asumaan Vihtori Herttuan taloon. Herttua oli Lapuan liikkeen johtomiehiä. Hän suhtautui Javanaisiin paljon ystävällisemmin kuultuaan, että Mikko Javanainen oli kuulunut IKL:ään ja ollut mukana
talonpoikaismarssilla Helsingissä heinäkuussa 1930.”
(Matin tytär Maire Nummivuo)

Matin perhe asui Ylistarossa kaksi kuukautta ja muutti sen jälkeen Isoonkyröön. Isossakyrössä perhe viljeli maata neljän perheen kimpassa. Viljelysmaa vuokrattiin yhdessä, Mairen eno Pekka Inkinen oli päävuokralainen ja Matti alivuokralainen.

Matti oli syksyllä 1940 jonkin aikaan töissä myös Vaskiluodon satamassa Vaasassa. Koksikuorma kaatui kuitenkin vahingossa hänen päälleen, ja hän loukkasi jalkansa. Sen takia Matti joutui lopettamaan työt satamassa.

Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, ja suomalaiset valtasivat Käkisalmen takaisin elokuussa. Syyskuun aikana asukkaat saivat muuttaa takaisin kotiseuduilleen, mukana myös Matti. Kotikylä oli säilynyt ehjänä, koska rintama ei ollut kulkenut sen läpi. Neuvostojoukot olivat kuitenkin polttaneet Mustaniemen patterin kasarmit ja sen lähellä olleet Matti Javanaisen asuin- ja muut rakennukset. Jäljelle oli jäänyt vain pari heinälatoa. Muita tuhotöitä neuvostoliittolaiset eivät olleet ehtineet tehdä. Javanaisten talon uunista löytyivät vielä sinne lähtökiireessä unohtuneet leivät.

Matti ei ehtinyt rakentaa perheelleen uutta taloa, vaikka puutavara oli jo valmiiksi sahattuna Federleyn sahalla Norsjoella. Matti haki Eeron Pohjanmaalta joulukuussa 1941 ja vaimonsa keväällä 1942. Maire palasi Käkisalmelle vasta juhannuksena 1942, kun hän oli saanut valmiiksi yhdeksän kuukautta kestäneen kotiteollisuuskoulun.

”Marraskuussa 1941 isä lähti hakemaan minua mukaansa Karjalaan. Otimme mukaan hevosen ja pari lehmää. Junalla mentiin, koska silloin kotiutettiin isokyröläisiä. Pääsimme härkävaunussa Kaarlahteen saakka ja loppumatkan autolla. Asetuttiin asumaan vanhaan Javanaisten taloon. Siellä olivat jo Helvi, Topiaksen Kerttu, Eva, Eeva-Kaisu ja navetassa yksi lehmä.

Isä palasi takaisin Pohjanmaalle. Minä jäin ainoana miehenä Vuohensaloon naisten kanssa. Kerttu ja Helvi lypsivät meidänkin lehmät, että saatiin Eeva-Kaisulle maitoa.” (Matin poika Eero Javanainen)

Huhtikuussa myös Matti ja Ida palasivat Pohjanmaalta Vuohensaloon. Kesä tuli, ja tavanomaiset peltotyöt alkoivat. Syyskuussa perhe muutti Javanaisten talosta Simolaan. Samoihin aikoihin Reino ja Johannes tulivat Vuohensaloon ja Javanaisten taloon asumaan.

”Mie olin 15-vuotias ja ajoin kaksimetristä puuta pinoon, kun sotavangit tekivät niitä. Antti-setä ajoi puuta sota-Ollilla, joka oli sotasaaliiksi saatu hevonen. Palkkaa en muista saaneeni. Isä oli sopinut asiat Antin kanssa.” (Matin poika Eero Javanainen)

Vuosina 1942 ja 1943 Matin ja Iidan perhe eli tavalliseen tapaan. Peltotyöt tehtiin, lehmiä ajettiin Korpeen laitumelle ja kalastettiin.

Eero kalasti isänsä kanssa kesällä muikkuja, ja kalat myytiin Käkisalmen Osuuskauppaan. Ostaja oli jo rannassa odottamassa kalastajia. Syksyllä pyydettiin lohta pitkäsiimalla, jossa oli neljäsataa koukkua. Pyydykset katsottiin pari kertaa viikossa.

”Saaliiksi nousi mukavasti melkein aina 25–30 lohta eli noin sata kiloa kalaa. Meille kelpasivat myös pulikat eli alle 1,5 kilon lohet.” (Matin poika Eero Javanainen)

Sota hankaloitti kalastusta. Valtio oli rajannut, että kalastus oli sallittua vain kahden kilometrin päähän rannasta. Sitä kauempana olevat vedet olivat sotilasaluetta. Javanaisten vene pääsi kuitenkin kalastamaan kauemmaksi, kun Vuohelaisen Heikki vei viinapullon patterin kapteenille. Sotilaat katsoivat tornista, kun miehet kalastivat.

”Kapteeni Kosmalle viedyn viinapullon turvin me päästiin kahdeksan kilometrin etäisyydelle rannasta, vaikka se oli sotilasaluetta. Sotilaat ilmoittivat Mustaniemeen ja Konevitsaan, että kyseessä oli Vuohensalon kalastajat. Meidän veneen numero oli 33. Keulassa piti olla iso lappu ja numero. Joskus venäläiset sukellusveneet ja torpedoveneet katkoivat kuitenkin meidän siimat, ja se aiheutti paljon harmia.” (Matin poika Eero Javanainen)

Myös sotavuonna 1944 pyydettiin lohia, ja niitä saatiin aika mukavasti. Kaloja oli kuitenkin vaikea saada kaupaksi. Kaloja myytiin Käkisalmen torilla ja Käkisalmen hotellille. Osa kaloista vietiin Helsinkiin.

Arkinen elämä katkesi kesäkuussa 1944, kun naiset ja karja lähtivät jälleen evakkoon. Evakkomatka kesti lähes kuukauden. Heinäkuun puolivälissä Ida ja Maire saapuivat perille Peräseinäjoelle,
Luoman kylän Kantola-nimiseen taloon. Matti jäi asumaan Simolaan ja 17-vuotias Eero kutsuttiin ilmasuojelukomppaniaan Tenkalahteen.

”Minä palasin vielä kerran Vuohensaloon 8. elokuuta. Korjasimme viljaa ja saimmekin pienen osan siitä pelastettua, samoin kuin hieman perunoita. Viimeisen kerran lähdimme Vuohensalosta 20. syyskuuta 1944.” (Matin tytär Maire Nummivuo)

Perhe asui talven 1944–1945 Kantolassa ja muutti keväällä kirkonkylälle Haapalan taloon. Siinä he asuivat toista vuotta, kunnes muuttivat Iittiin, josta Matti sai vuokrattua maata kahdeksi vuodeksi Paavo Rantalalta. Vuonna 1948 perhe muutti Hartolaan, johon he lopulta kotiutuivat.

Pekan ja Miinan perhe

Pekan ja Miinan kuusihenkinen perhe oli ostanut viljelystilan kymmenen kilometrin päästä Näpinlahden kylästä vuoden 1937 talvella. He muuttivat sinne Vuohensalosta yhdessä Miinan äidin Anni Orpanan kanssa.

Marraskuun lopulla 1939 Anni-mummo lähti evakkotaipaleelle perheen neljän vanhimman lapsen kanssa. Hänen mukanaan lähtivät 11-vuotias Martta, 10-vuotias Arvo, 7-vuotias Eino ja 5-vuotias Toini. He asettuivat Ylistaron Malkamäen kylään Matti Niemen taloon. Pekka ja Miina lähtivät kotitilalta 3-kuukautisen Taisto-vauvan kanssa vasta 13.3.1940, kun sota oli loppunut.

Toukokuussa 1940 koko perhe muutti Lapuan kirkonkylälle Antilan perikunnan talon isoon tupaan, jossa he asuivat aina tammikuuhun 1942 saakka. Tuolloin perhe pääsi muuttamaan takaisin Näpinlahteen, jonne Pekka-isä oli lähtenyt edeltä jo heti elokuussa 1941, kun Käkisalmi oli vapautunut neuvostoliittolaisilta. Elämä alkoi taas sujua ja vilkastua, kun useimmat kyläläiset olivat palanneet kotiseudulleen.

Vuoden 1944 kevät oli ihanteellinen. Viljat oli kylvetty, peruna istutettu ja kasvimaat laitettu, kun alkoi kuulua tykkien jyminää ja lentokoneiden ääntä. Puna-armeija oli aloittanut vyörynsä Kannaksella. Suomalaiset joutuivat perääntymään lähes kaaosmaisesti.

Lähtökäsky jaettiin. Lapset ja vanhukset kuljetettaisiin junalla pois sodan jaloista, karja ajaen. Anni-mummo, Martta, Toini ja Taisto lähtivät junassa kohti Etelä-Pohjanmaata. Pekka jäi esikoispoikansa Arvon kanssa kotiin odottamaan lähtöä. Miina ja 12-vuotias Eino lähtivät taipaleelle karjan kanssa. Mukana heillä oli Maiju-niminen hevonen ja pieni varsa, kuormana evästä ja lehmien lypsyvälineitä. Kotiin jätettiin toinen hevosista, sika, lammas ja muutama kana.

”Lähdin Miina-äidin ja lehmien kanssa evakkoon. Mukana oli muidenkin talojen naisia ja heidän karjaansa. Olin ainoana hevosmiehenä ja vasta 12 -vuotias. Keväällä syntynyt varsa oli pantu aisaan kiinni. Siinä oli kaikenlaista nyyttiä. Hevosen perässä oli pieni sontakärry, johon ei mahtunut paljoa. Kuorma oli hirveän korkea ja nyyttejä oli sidottu siihen erilaisilla köysillä. Kuormassa oli muidenkin kuin karjan ajajien tavaroita ja matkalaukkuja. Naiset olivat vihaisia, kun jouduttiin kuljettamaan tavaroita, jotka eivät kuuluneet heidän kuormaansa. Jossain asemalla ne laitettiin sitten junaan.” (Pekan poika Eino Javanainen)

Matka eteni hitaasti lehmien kävelyvauhdin mukaan. Aikaa kului. Lehmiäkin täytyi välillä syöttää, juottaa ja lepuuttaa. Myös evakkojen piti välillä levätä ja kerjätä ruokaa maantien varrella olevista maalaistaloista. Lehmiä syötettiin tien varsilla.

”Matka eteni hyvin hitaasti, kun lehmät kulkivat hitaasti. Matkalla tapasimme Javanaisen Vilhon, joka oli armeijassa. Vilho antoi meille evääksi kaksi laatikollista näkkileipää, ne olivat korkeita 14-kiloisia laatikoita. Olimme tyytyväisiä, kun leipää meillä ainakin oli. Maitoa oli omasta takaa, ja joskus sitä jouduttiin kaatamaan maahankin. Maalaistaloista saatiin maitoa vastaan heiniä ja jotain ruokaakin. Alkumatkasta jouduimme yöpymään taivasalla. Tie oli lähes täynnä evakkoja.” (Pekan poika Eino Javanainen)

Mäkiset seudut olivat vaikeimpia. Kaikilla matkalaisilla oli sama suunta: pois sodan alta, länteen tai muualle Suomeen, tuntemattomaan. Lopulta evakkoseurue pääsi rajan yli Suomen puolelle Rautjärvelle ja Putikon asemalle, sitten Laikkoon, Särkisalmelle, Parikkalaan ja Punkaharjua pitkin Savonlinnaan. Ihmiset ja eläimet olivat väsyneitä, ja matkalaisten kesken tuli eripuraa.

Pihlajaniemessä retkikunta pääsi isoon maalaistaloon ja jäi odottamaan junaa. Odottavan aika oli pitkä. Evakot joutuivat odottamaan toista viikkoa ennen kuin he pääsivät karjankuljetusvaunuun. Ihmiset ja eläimet matkustivat kaikki samassa vaunussa.

Junan päämääränä oli Nurmon pitäjä Etelä-Pohjanmaalla. Pönttövuoren tunnelissa katosta tippui vettä avovaunussa matkaavien päälle. Risteysasemilla juna jouti joskus odottamaan pitkään, koska sotilaskuljetuksilla oli etuajo-oikeus. Matkan aikana junaa ei pommitettu.

Nurmon pitäjän Kouran asemalla vaunut purettiin. Eero ja Miina saivat tietää, mihin kylään heidät oli sijoitettu. Muu perhe oli jo sijoitettu Knuutilan kylään, jossa uusia tulijoita olivat odottamassa jo aikaisemmin tulleet Anni-mummo, Martta, Toini ja Taisto.

Karjalassa rintamat olivat vakiintuneet paikoilleen eikä puna-armeija jaksanut enää rynnistää. Matti ja Arvo korjasivat heinät kotitilan pelloilta, ja armeijan sotapojat auttoivat. Ruoka oli tavallistakin yksinkertaisempaa, koska heillä ei ollut tarpeita eikä oikein taitoakaan.

Kun olot rauhoittuivat, osa evakkoon lähteneistä halusi palata kotiseudulle. Muiden joukossa myös Martta palasi kotiin ja toi mukanaan ruokatarpeita ja voita. Hän ei ehtinyt olla kotona pitkään, kun pikkukarja piti evakuoida. Siat, lampaat ja vasikat kuljetettiin laatikoissa pysäkille ja lastattiin avovaunuihin. Vaunuissa oli tilaa myös kahdelle tai kolmelle hoitajalle. Martta lähti eläinten kanssa kohti Nurmoa ja nukkui heinäpaalien päällä. Saatuaan eläimet Nurmon Knuuttilaan Martta palasi vielä kerran kotiin Näpinlahteen.

Oli aika korjata vilja. Sotilaat auttoivat, ja ruokaa riitti. Pellossa oli perunaa ja Vuoksi antoi kalaa. Viljoja puitiin sen kun kerittiin. Syyskuussa neuvoteltiin jo aselepoa, jossa Karjala jouduttiin luovuttamaan neuvostoliittolaisille.

”Oli puitu iltapimeään asti. Kotiin tultua Martta ilmoitti, että aamulla on lähtö. Hän oli sekoittanut leipätaikinan, jotta saisimme leipää evääksi. Meidän piti lähteä aamulla aikaisin. Koko kylän hevospelit lähtivät tielle yhtenä kolonnana.

Isä lähti omalla hevosella, kärrissä evästä itselle ja hevoselle. Minä lähdin naapurin hevosta ajamaan. Martta paistoi leivät ja laittoi pussiin, otti polkupyörän ja lähti ajamaan Käkisalmeen. Sinne jäi koti, luuta oven eteen laitettuna. Martta polki ja itki, mutta pääsi Käkisalmen asemalle. Oli vaikeaa päästä eteenpäin armeijan ajoneuvojen ja rattaiden välistä. Martta laittoi pyörän aseman seinustalle ja pääsi junaan. Muutaman päivän päästä hän oli jälleen Nurmossa odottamassa, milloin viimeinen kuorma tulee.” (Pekan poika Arvo Javanainen)

Hevoskolonnat kulkivat Kaukolan, Hiitolan, Kirvun, Rautjärven, Sulkavan ja Joroisten kautta Pieksämäelle, jossa evakkojoukko pääsi lastaamaan hevoset ja kärryt junaan. Lokakuussa Pekka ja Arvo saapuivat Nurmoon.

Lokakuussa 1944 koko kahdeksan hengen perhe oli lopulta yhdessä Knuuttilan kylän Knuuttilan perikunnan vanhan talon isossa takkatuvassa. Elämä jatkui. Tavarat soviteltiin talon tiloihin, lehmät navettaan, hevoset talliin ja sikakin sai oman karsinan. Iso takalla varustettu tupa ei pysynyt aina lämpimänä pakkasilla, mutta perhe pärjäsi, kun päälle laittoi lisää peittoja.

Pekan ja Miinan perhe ja Anni-mummo elivät Nurmossa vuoden 1946 kevääseen saakka. Heidän uusi ja lopullinen sijoituspaikkansa olisi Nastola Lahden kaupungin lähellä. Perhe lähti toukokuussa kohti Ruuhijärven kylää ja Sällälän taloa. Talossa oli ahdasta, mutta sopu antoi tilaa.

Miehet auttoivat talon väkeä maatalon töissä ja naiset karjanhoidossa. Martta kehräsi kyläläisille lankoja. Syksyllä 1947 Matti pääsi katsomaan perheensä lopullista pika-asutustilaa, joka oli lohkottu Nastolan Koiskalan kartanosta. Kartano oli Nastolan suurimpia ja sijaitsi Ahtialan kylässä, seitsemän kilometriä Lahdesta itään.

Talvella 1948 Pekka ja Eino kaatoivat rakennuspuita omalta metsäpalstalta. Oman tilan pinta-ala oli 22 hehtaaria, ja siitä noin 6 hehtaaria oli peltoa. Kevättöiden jälkeen alkoi oman talon rakentaminen. Kesäkuussa, kun ilmat olivat lämmenneet, perhe muutti omalle maalleen. He nukkuivat heinäladossa ja söivät äkkiä kyhätyssä keittiökatoksessa.

Kirvesmiehen opastuksella koko perhe ahersi talon teossa. Betonimyllyä pyöritettiin käsillä ja kiviä laitettiin sokkeliin niin paljon kuin sinne mahtui. Rakennustarvikkeista oli pulaa, mutta jo syksyllä perhe pääsi muuttamaan omaan, peräti kolmehuoneiseen taloonsa. Lisäksi he rakensivat eläimille väliaikaisen karjasuojan.

Seuraavaksi oli aika rakentaa sauna ja kunnon navetta. Talvella 1949 koottiin saunarakennuksen tarvikkeita ja kesällä rakennettiin sauna-aittarakennus. Kesällä 1950 ryhdyttiin takomaan sementtitiiliä tulevaa navettarakennusta varten. Tiiliä tehtiin noin 15 000. Keväällä 1951 alkoivat navetan rakennustyöt. Syksyllä äiti sai karjan uuteen navettaan: lehmät omiin parsiinsa, hevoset talliosaan ja siatkin omaan karsinaosastoonsa.

Tasainen elämä alkoi, ja lapset kasvoivat aikuisiksi.

Eino muutti Helsinkiin työn perään kesällä 1951 ja avioitui siellä myöhemmin. Arvo oli Tampereella töissä keväästä 1947 kevääseen 1948 ja uudelleen vuoden 1951 lopusta lähtien. Hän avioitui myöhemmin Raumalla. Arvo lähti merille keväällä 1952, ja viihtyi siellä eläkeikäänsä saakka. Martta asui aluksi kotona ja kävi töissä Lahdessa, kunnes avioitui ja muutti Lahteen vuonna 1954. Toini meni naimisiin 1958 ja muutti sen jälkeen pois kotoa. Sitä ennen hän oli käynyt töissä muutamia vuosia.

Nuorin lapsista eli Taisto avioitui Lahdessa. Hänestä tuli vuonna 1966 vanhempiensa tilan jatkaja.

Antin ja Martan perhe

Antti ja Martta jäivät lapsettomiksi. He asuivat talvisodan ajan Vuohensalon kauppatalossa ja lähtivät evakkoon vasta välirauhan solmimisen jälkeen. Kauppatavaraa ei tarvinnut evakuoida, sillä kaupan varastot oli ostettu tyhjiksi jo ennen talvisodan alkua.

Antti ja Martta olivat evakossa Ylistarolla lähellä rautatieasemaa.

”Jatkosodan aikana Antti ja Martta asuivat kauppatalossa. Mitään kauppatoimintaa siinä ei ollut, mutta posti tuli kolme kertaa viikossa. Kaupassa majaili kuuden miehen ryhmä, joka valvoi keskusta ja jakoi ruokaa Mustaniemeen ja Suureen Kiveen. Kylässä toimi silloin osuuskauppa, joka oli Antti Vuohelaisen, Vilhon enon kauppa. Se oli toiminut jo ennen sotaakin, mutta hieman tappiollisena. Javanaisten kauppa oli ollut silloin hieman niskan päällä.

Tavaraa oli jatkosodan aikana rajoitetusti. Kortit olivat käytössä ja kuponkeja leikattiin. Jos kangasta tai jotain muuta sellaista ilmestyi, niin se meni omille piireille.” (Mikon poika Aimo Javanainen)

Johannes sotaväen harmaissa

 

Vilho ja Kaisa Vaasassa

 

Topias ja Kerttu vihittiin välirauhan aikana 1940 Vaasassa. Reino ja Helvi todistivat.

 

Reino, Helvi ja Toivo Ylistaron Herttualassa välirauhan aikana

 

Topias ja Kerttu sekä Eeva-Kaisu 1942

 

Kolmoishäissä 1943 vihityt Mikon ja Evan lapset: Reino, Helvi ja Aimo

 

Kolmoishäiden morsiamet mustissa vihkipuvuissa: Vieno (os. Kuisma), Helvi ja Elna (os. Vuohelainen)

 

Kolmoishäiden juhlijoita. Vienon ja Helvin välissä Reino. Eva mummi keskellä. Eero Silvennoisen edessä Aimo ja Elna. Anna Silvennoinen ja Eero Mielikäinen kurkistavat Elnan olkapään yli.

 

Kolmoishäiden laittajat seuraavana aamuna: Takarivissä vihityt Elna, Vieno ja Helvi. Eturivissä Anna Silvennoinen (os. Javanainen), Aino Nykky (os. Vuohelainen), Maire Javanainen, Kerttu Kuisma ja Kaisa Javanainen (os. Vuohelainen)

 

Evakkokuorma lähdössä syksyllä 1944. Kuvassa myös Vilho ja Kaisa Javanainen

 

Evakkoon lähtö Näpinlahdesta 22.9.1944 klo 10:00. Arvo Javanainen (15v) yhtenä kuskina

 

 

Lähteet:

 

Käkisalmen historia / 1958

Laatokan lapset, muistelmia Vuohensalosta / Laila Venetpalo / 2003

Internetti / mm. Wikipedia

Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa / Olavi Väliaho

Suomen Maatilat IV; Kuopion, Mikkelin ja Viipurin läänit / 1932

Suvun edustajien haastattelut ja kertomukset / pääosin 2007 – 2009

Suvun edustajien toimittamat ääni-, kuva- ja tekstiaineistot